Kinastelun aikana olimme saapuneet sille paadelle, jossa hylje oli maannut. Ampumamatka oli ollut 70 tai 80 metriä, ei siis ollenkaan liian pitkä. Soudimme sille kohdalle, missä hylje oli liukunut paadelta veteen. Paadella oli runsaasti verta, siis Tomin kuula oli sittenkin osunut. Tom osoitti verilaimiskoa ja katsoi minua kysyvästi. Mutta kun oma virhe on aina kovin paha tunnustaa, yritin selitellä että kuula oli kai osunut kiveen ja irrottanut siitä sirpaleen. Tämä oli haavoittanut hyljettä ja aiheuttanut verenvuodon. Tom nauroi selityksilleni, sillä hän tiesi yhtä hyviin kuin minäkin, ettei kivensirpale mene parin kolmen tuuman rasvakerroksen läpi. Sitäpaitsi ei kivessä näkynyt mitään jälkeä. Jos taas kuula olisi sattunut muuhun kohtaan kuin päähän tai sydämeen, ei hylje varmasti olisi jäänyt kivelle makaamaan. Sen tiesimme vanhojen hylkeenpyytäjien kertomuksista.
Kiveä tutkiessamme oli alkanut käydä vähäinen tuulenvire, joka sai vedenpinnan väräjämään. Vähäisen matkan päässä kivestä oli kuitenkin aivan tyven läiskä. Tiesimme molemmat mitä tuo merkitsi ja soudimme nopeasti siinne. Vesi oli tällä kohtaa verensekaista, ja selvä hylkeenrasvan haju tuntui sieraimissamme. Veden syvyys oli vain pari syltä, ja pohja näkyi selvästi. Mutta hyljettä ei näkynyt, vaikka kuinka yritimme tirkistellä. Ja kuitenkin tiesimme varmasti, ettei tällaista rasvatyventä synny, ellei hylje ole lähettyvillä pohjassa. Samassa muodostui veteen uusi läiskä, parinkymmenen metrin päähän edellisestä. Kiiruhdimme sinne ja nyt näimme jo hylkeenkin. Se näytti niin suurelta, että Tom väitti innoissaan sen olevan ainakin veneen pituisen.
Vesi oli tällä paikalla kuitenkin syvempää. Purjevarpa ei ylettynyt hylkeeseen, eikä ankkuriakaan voinut käyttää naaraamiseen, koska sen piikit olivat liian tylsät. Mutta veneessä oli onneksi muutamia hauenkoukkuja. Kiinnitin pari koukkua nuoran päähän, sukelsin pohjaan ja pistin koukut ylähuuleen kiinni. Vedimme hylkeen nuorasta, ja tuo suuri ruho nousi vaivatta pinnalle. Syksyllä kun hylje on lihava, se jää usein pinnalle kuolleenakin, mutta kevätkesällä se vajoaa melkein aina pohjaan. Kiinnitimme nyt vielä muutaman koukun hylkeen kuonoon, ja vajaassa kahdessa tunnissa se oli hinattu venevalkamaamme. Maalle nostaminen oli ankara urakka, emmekä olisi siihen pystyneetkään ilman taljoja.
Tomin saalis ei ollut tosin veneen pituinen, mutta yhdeksän jalkaa kuitenkin. Ymmärsimme heti, että nyt on ryhdyttävä totiseen työhön. Hylkeenrasva on mahdollisimman pian keitettävä öljyksi, muuten ei koko otuksesta ole mitään hyötyä. Keittopatamme oli vain viiden litran vetoinen. Siitä ei ollut tähän työhön.
Isossa veneessämme oli tulisijana suuri, ainakin kolmenkymmenen litran vetoinen pata. Se oli joutunut nykyiseen käyttöönsä, kun siitä oli lohjennut reunasta melkoinen palanen. Jos saisimme padan korjatuksi, olisi meillä mainio rasvankeitin, Lohjennut kappale oli padan alla, ja tulisijan eristeenä pohjaa vasten oli pieni läjä asbestipahvia. Muutaman rautalevy liuskan avulla sovitimme lohjenneen palan takaisin paikalleen. Kun käytimme vielä asbestipahvia tiivisteenä, saimme padan siihen kuntoon, ettei siinä ollut moittimista. Kuuma öljy etsii tiensä pienistäkin rakosista, mutta asbesti oli oivallista tiivistettä. Rantaan laitoimme lieden ja ennen keittämisen alkamista puhdistimme padan huolellisesti. Muutaman päivän työskentelyn jälkeen meillä oli melkein kaksi nelikollista kirkasta öljyä. Lihoista otimme parhaat palat ja loput hinasimme merelle. Kun nyljimme lihapaloista kaikki rasvapilkut huolellisesti pois, saimme tehdyksi melkoista ruokaakin saaliistamme. Eihän se nyt aivan pyypaistille maistunut, mutta on huonompaakin sentään syöty.
Kaikkine vaivannäköineen oli hylkeenpyydystäminen meistä paljon hauskempaa puuhaa kuin silakkaverkkojen hoitaminen. Tom odotti kiihkeästi uutta hylkeen huutoa, eikä hänen kovin kauaa tarvinnut vartoakaan. Eräänä helteisenä aamupäivänä kuului ulapalta kovaäänistä karjuntaa ja meteliä. Äänen suunnalla oli Muklarien suurin laaka, joka oli runsaan puolen tunnin soutumatkan päässä valkamasta. Tunsimme paikan jo ennestäänkin. Laaka oli korkeimmalta kohdaltaan pari syltä vedenpinnan yläpuolella. Lähellä sen toista laitaa oli niin syvä kolo, että sen pohjalla oli vettä.
Läksimme heti matkaan ääntä kohti ja koetimme pysytellä hiekkasärkän suojassa. Tuuli oli heikko ja puhalsi milloin mistäkin päin. Onnistuimme kuitenkin pääsemään huomaamatta hiekkasärkälle asti. Vedimme veneen hiekalle ja heitimme vielä varmuuden vuoksi ankkurin hiekkaan. Tässä ei enää tarvinnut noudattaa minkäänlaista varovaisuutta, sillä viereiseltä luodolta kuuluva huuto ja karjuminen oli niin valtavaa, että siellä olisi luullut olevan kymmenen härkää tappelussa. Minä olin jopa kuulevinani miten sarvet ja pääkallot läjähtelivät yhteen.
Luodolla makasi ainakin kolmekymmentä hyljettä. Suurimmat vanhat härät makasivat kallion ylimmillä paikoilla, toiset tappelivat ja sysivät toisiaan. Tappelijat olivat tosissaan, sen huomasi pitkistä verinaarmuista ja suuttuneesta karjunnasta. Pienimmät hylkeet makasivat aivan vesirajassa tai uivat paaden ympärillä yrittäen turhaan päästä luodolle nekin.
Meistä hylkeet eivät näyttäneet vähääkään välittävän, mutta suojamme olikin hyvä. Katseltuamme hetkisen tuota rähinää olin tuntevinani tuulenvirin niskassani. Samassa ryntäsivät kaikki hylkeet kuin komennosta veteen ja hävisivät pinnan alle. Niin nopeasti se tapahtui, että molemmat laukauksemme menivät ohi.
Tuuli oli kääntynyt ja hylkeet olivat tunteneet ihmisen hajun.
Poistuvien hylkeiden päitä näkyi aina silloin tällöin veden pinnalla.