— Mutta missä on voimalaitos, joka synnyttää kaiken tämän sähkön?

— Tänne tullessasi näit sen kyllä, astuitpa sen ylitsekin.

— Missä?

— Muistatko ponttuut tuolla ulkona? Ne nousevat ja laskevat vuoroveden mukana ja panevat käyntiin dynamon, joka panostaa akkumulaattorit. Juuri nämä akkumulaattorit ovat veljeni tärkein keksintö. Ne painavat vain murto-osan siitä, mitä parhaimmat akkumulaattorit painoivat ennen, mutta siitä huolimatta niihin kerätty sähkö säilyy vuosikausia. Etkö huomannut kuinka kevyt oli toverisi saama lyhty? Se oli kuitenkin viidenkymmenen watin lyhty ja se palaa samalla paristolla toistasataa tuntia. Keksintönsä tähän puoleen kapteeni on kyllä tyytyväinen, hän pitää sitä täysin valmiina. Jo tätä keksintöä viimeistellessään hän söi kuin ahma, ja nyt hänestä näkyy tulleen oikea ruoansulatuskone. Mitä enemmän hän syö, sitä enemmän minulle kasaantuu työtä. Hän ei näet koskaan käy itse käsiksi työnsä mekaaniseen puoleen. Hän vain ajattelee, laskee, piirustaa ja mittailee, ja minun on pakko rakentaa kaikki hänen suunnittelemansa koneet ja pitää ne kunnossa. Usein en saa nukkua neljääkään tuntia vuorokaudessa. En tiedä nukkuuko hän itse sitäkään. Kun hänellä on jokin oikein pulmallinen ongelma ratkaistavana, hän saattaa olla viikkokausia valveilla. Silloin minulla on vähän paremmin aikaa, sillä hän ei ehdi käydä niin usein työhuoneessa minua hoputtamassa.

— Mutta miksi veljenne syö niin paljon? Onko hänen ruoansulatuselimissään jotakin vikaa?

— Päinvastoin. Parempaa ruoansulatusta ei ole kenelläkään. Kun hän joskus suo itselleen lyhyen lepoajan, hän lakkaa heti ahmimasta eikä syö enempää kuin muutkaan ihmiset. Hän väittää, että mitä vähemmällä kuormituksella konetta käytetään, sitä vähemmän polttoainetta se tarvitsee, mutta täydellä kuormituksella käyvä höyrykone vaatii myös täyden pesän hiiliä. Pelkään vain sitä, että hän yrittää joskus saada koneestaan irti niin paljon, että se räjähtää. Olen häntä siitä monta kertaa varoittanut, mutta hän vastaa aina, että koneenkäyttäjä, joka tuntee koneensa, ei kuormita sitä enempää kuin mitä se kestää. Ja hän sanoo myös, että jos hän ei saa käyttää konettaan täydellä teholla, tuntee hän itsensä kelvottomaksi.

— Soveltaako kapteeni ihmiseen samoja lakeja kuin kuolleeseen koneeseen?

— Sen hän juuri tekee. Tietysti hän myöntää, ettei jokaisesta ihmisestä voi saada yhtä paljon voimaa. Asia riippuu siitä, miten ja minkälaisista aineksista kukin on suunniteltu ja sommiteltu, miten tuota voimakonetta on voideltu ja muutenkin hoidettu ja lisäksi vielä siitä, minkälaista työtä se on pantu tekemään. Parhaimmastakin hoidosta huolimatta ei auton moottori kestä tomuisella ja kuoppaisella maantiellä puoltakaan siitä ajasta, minkä samanlainen moottori kestää veneeseen asennettuna. Ja hienoimmasta teräksestä tehty höyrysylinteri, joka painaa kaksikymmentä kiloa, tekee tehtävänsä paljon paremmin kuin satakiloinen sylinteri, joka on valettu romuraudasta.

— Minun ruumiini, jatkoi setä edelleen, hän sanoo olevan kutakuinkin sellaisen kuin sopii tehtaantyöläiselle, kun hän taas itse pääsee parhaimpiin tuloksiin käyttämällä pääasiallisesti aivojaan. Minäkin käyttäisin mielelläni aivojani joskus, varsinkin silloin kun ruumiini on liian väsynyt tavalliseen työhön. Mutta veljeni väittää, että koska hän ei voi luottaa kehenkään muuhun keksintöjensä käytännöllisessä toteuttamisessa, on parasta jatkaa samaa työnjakoa kuin tähänkin asti.

Minusta kapteeni tuntui jotensakin vaativalta veljeltä, mutta Esko-setä näytti olevan tehtäväänsä tyytyväinen. Sitä paitsi näkyi selvästi, että veljesten välillä vallitsi hyvä veljellinen rakkaus. Se näkyi myös, että Esko-setä ihaili veljensä suurempaa lahjakkuutta.