Tämän tapahduttua kapteeni vilkaisi piirrokseen kuin sattumalta, säpsähti ja jäi seisomaan pöydän eteen.
— Kuka tämän on tänne tuonut? Eihän tämä ole sama piirros, jonka tuo pojanvintiö näytti minulle eilen. Tämähän on virta eikä mikään puu.
Vakuutimme kaikki yhteen ääneen, että raha oli sama ja piirros sama piirros, jonka kapteeni oli eilen nähnyt.
— Piirros on tarkka, vaikkakin kömpelösti tehty Amazon-joen kartta. Tuossa näkyy satamakaupunki Para. Kuvassa näkyy myöskin Manaon kaupunki, jonka satamassa olen ollut ainakin sata kertaa. — Mistä tämä piirros on löydetty?
Tom sai selittää vielä kerran, mistä ja miten hän oli rahan löytänyt.
— Mutta tuo apinankuva? Eihän sitä ollut siinä piirroksessa, jonka eilen näytit.
Vakuutimme taas yhdessä, ettei kuvaan ollut tehty pienintäkään muutosta. Se oli siinä samanlaisena kuin eilenkin. — Ymmärsin, ettei kapteeni välittänyt painaa mieleensä sellaisia asioita, mitkä hänestä olivat turhia. Eilisestä kuvasta hän ei ollut vähääkään välittänyt, ei muistanut siitä muuta kuin että se esitti puuta. Tänään tuo sama kuva näytti synnyttävän hänessä aivan toisenlaisia ajatuksia. Hän jäi istumaan pöydän ääreen mietteisiinsä vaipuneena. Varsinkin apinankuva näytti häntä kiinnostavan.
Kun kapteeni nosti hetkeksi silmänsä kuvasta, rohkenin kysyä häneltä, mikä tarkoitus oli noilla viivoilla ja viiruilla, joiden olin luullut kuvaavan puun kaarnaa.
— Ne ovat virran kanavia, poikaseni, vastasi kapteeni leppoisasti. Virran kanavia ne kuvaavat. Pitkin Amazonin rantoja on luonnon kaivamia kanavia, jotka monine koukeroineen muodostavat todellisen kanavaverkoston. Muutamat niistä vievät lampiin ja sisäjärviin, toisten kautta laskevat lukuisat sivujoet vetensä pääjokeen. Näitä kanavia saattaa olla aivan lyhyellä matkalla satoja. Äkillisten rajumyrskyjen sattuessa ne ovat oivallisia satamia, sillä useimmat niistä ovat melko syviä. Syvimpiin kanaviin pääsee isollakin laivalla. Olen välttänyt monta rajumyrskyä ohjaamalla alukseni tuollaiseen kanavaan. Monet niistä kulkevat peninkulmittain virran suuntaisina ja yhtyvät sitten taas äkkiarvaamatta pääjokeen, jonka kanssa ne muodostavat monimutkaisen kanavaverkoston. Huonolla säällä käyttävät pikkuveneet etupäässä näitä kanavia, joista kapeimmat ovat erinomaisen kauniita. Puiden oksat ja latvat muodostavat niiden ylle todellisen holvikaton, jota koristavat heleänväriset kukat. Moniväriset papukaijat ja puissa vikkelästi liikuskelevat apinat tekevät rannat eläviksi. Usein olen välttänyt keskipäivän pahimman helteen pistäytymällä muutamaksi tunniksi tuollaiseen kanavaan. Niissä on aina varjoisaa, ja ilma on kuumimpanakin hellepäivänä viileä tai ainakin siedettävä.
Tom oli kuunnellut kapteenia silmät selällään. Aarniometsien apinat ja nuo ihmeelliset holvikattoiset kanavat kiehtoivat vastustamattomalla voimalla hänen mielikuvitustaan. Ja kun kapteeni rupesi kertomaan monenlaisista herkullisista hedelmistä, joita puiden oksissa riippuu siellä kaikkialla, ei Tomin innostuksella ollut enää rajoja. Hänen kätensä nousi ylös ikään kuin tavoittamaan banaania tai ananasta. Minunkin on myönnettävä, että kapteenin eloisa kuvaus sai veden kihoamaan kielelleni. Mielelläni olisin istunut ongella tuollaisen viheriäisen lehväkatoksen varjossa. Mutta kaikkein mieluimmin olisin ampunut jaguaarin tai puuman tai lähtenyt intiaanien kanssa pyytämään kilpikonnia jostakin sisäjärvestä.