Kahden taalarin raha

by A. E. Ingman

Pidettiin itsestään selvänä asiana, ettei matkasta Muklareille tule mitään. Sen paremmin Tomilla kuin minullakaan ei ollut siihen enää mitään halua. Muutamat naapurit, niiden joukossa lautamies, pitivät meillä hautajaisten jälkeen kokouksen, jossa päätettiin, että siksi kunnes Tomille määrätään holhooja, taloa hoitaisi vanhempi renki neuvotellen vähäisemmistä asioista emännöitsijän ja isommista naapureitten kanssa. Tomin ja minun oli toteltava isäntärenkiä niin kuin ennen isäntävainajaa. Tom kyllä kysyi eikö hänelle myönnettäisi mitään isännänvaltaa talossa, edes minuun nähden. Mutta isännät vain nauroivat ja kehottivat häntä suoriutumaan minun kanssani miten parhaiten kykeni. Tämä oli minusta hyvä ja viisas päätös.

Yhtä hyvänä en pitänyt määräystä olla ehdottoman kuuliainen isäntärengin käskyille. Hän ei ollut sellainen hyväsydäminen ja hyväluontoinen mies kuin isäntävainaja, vaan tiukka ärhentelijä, joka ei kärsinyt vähääkään tinkimistä. Ja sitäpaitsi hänen kouransa olivat kovat. Huomasin että myös Tom puri hampaansa yhteen kuullessaan tämän ankaran asian. Se ei ollut mikään suloinen sanoma pojalle, joka kaikenlaisissa pikkuasioissa oli tottunut tekemään mielensä mukaan ja saamaan isänsäkin puolelleen.

Jo iltapäivällä saimme vakavan syyn olla tyytymättömiä uuteen isäntäämme. Tuuli oli päivällä kasvanut ja siirtynyt jonkin verran pohjoiseen. Tällä tuulella ei veneemme ollut suojassa kotirannassa, jonne aallot vyöryivät esteettä.

Uusi isäntämme käski nyt Tomin ja minun lähteä soutamaan venettä parempaan suojaan lahden toiselle puolelle. Tom ei puhunut ensin mitään, mutta minä vastustin sanoen, että meidän on aivan mahdotonta saada vene soudetuksi lahden poikki. Pyysin sen tähden isäntärenkiä tulemaan mukaan auttamaan. Myöskin Tom yhtyi nyt pyyntöön arvellen, että tämä juuri oli sellainen "vähäisempi asia", josta isäntärengin tuli neuvotella emännöitsijän kanssa, joka muuten tuntui olevan meidän puolellamme. Ehkä olisimme muuten saaneetkin apua, mutta tuo muistuttaminen että isännyys ei ollut jakamaton, suututti käskijää. Hän vastasi tiukasti, että jollemme heti mukisematta lähde niin tulemme näkemään kummia.

Isäntärengin puolustukseksi minun on mainittava, ettei hän varmaankaan olisi antanut tätä käskyä, jos hän olisi voinut aavistaa kuinka huonosti tulisi käymään. Hän oli kelpo renki pellolla ja niityllä, mutta merestä hän ei paljoakaan tiennyt. Hänen mielestään tuuli ei ollut kovinkaan voimakas. Ja kun lahti oli kapea, hän uskoi meidän suoriutuvan tehtävästä. Kun minä olin muka paremmin ymmärtävinäni asian ja kun Tomkin sekaantui siihen, hän luonnollista kyllä suuttui.

Istuimme siis Tomin veneeseen ja rupesimme hinaamaan isoa venettä lahden vastakkaiselle rannalle. Muulla tavalla emme saaneet sitä kulkemaan, lahti kun oli niin kivinen ettemme uskaltaneet ajatellakaan purjeiden nostamista. Ja isossa veneessä emme olisi voineet käyttää pariairoja, se kun oli "kuudensylen vene" ja leveydeltään kahdeksan jalkaa.

Tuskin olimme ehtineet soutaa parikymmentä syltä, kun tuuli jo otti meidät kokonaan haltuunsa. Vaikka lahden pohjukkaan josta tuuli kävi, oli vain parisataa metriä, rupesivat roiskeet kuitenkin tulemaan keulan yli veneeseen. Ei kestänyt kuin kymmenen minuuttia, ennen kuin olimme painuneet yli sata metriä lahden suun ulkopuolelle. Nyt ymmärsimme, että kaikki voimanponnistukset olivat turhia. Kiskoimme niin että lihakset natisivat, mutta yhtä kaikki veneet painuivat ulapalle päin. Asian näin ollen oli ainoa pelastumisen mahdollisuus siinä, että pääsisimme isoon veneeseen, saisimme purjeet ylös ja koettaisimme luovia takaisin lahteen. Oman henkemme olisimme tietysti voineet pelastaa jo heittämällä hinausköyden irti, jolloin iso vene kalliine lasteineen olisi ollut mennyttä kalua. Tiesimme hyvin, että tässä tapauksessa olisimme kotiin tullessamme kuulleet enemmänkin kuin kummia. Liian kovaan kokeeseen oli isäntärenki meidät pannut. Mutta sehän oli hänen asiansa, ja kukin tiennee parhaiten omat taikinansa.

Tom pääsi helposti isoon veneeseen, mutta minä jouduin siemaisemaan pari kylmää kulausta, ennen kuin sain siirretyksi pikkuveneen kokkaköyden ison veneen keulasta sen perään. Mutta enhän minä ollut ensimmäistä kertaa märkänä. Heitimme heti molemmat ankkurit, mutta kumpikaan ei ulottunut pohjaan, ja köysivarastoa emme kiireessä löytäneet. Nostimme ankkurit takaisin ja tartuimme isoonpurjeeseen saadaksemme sen reivatuksi ja sitten nostetuksi. Vene lammersi nyt kylki edellä kohti ulappaa. Kun sitä ei voitu ollenkaan ohjata, rupesi partaan yli pärskymään viljalti vettä. Ymmärsin että vene olisi puolillaan, ennen kuin reivaus oli suoritettu. Olin aivan neuvoton ja pelkäsin jo pahinta.

Tom pelasti meidät tästä pälkähästä. Hän oli lukenut kaikki isänsä merimieskirjat moneen kertaan ja niinpä hän pystyi nyt muistamaan, että ainoa mikä voi meidät vielä pelastaa, on ajoankkuri, joka on kiinnitettävä kukonjalalla veneen kokkaan. Yritin selittää, että ankkurin paikka on pohjassa eikä ajolla ja että kukonjalka tuskin jaksaisi pitää tällaisella myrskytuulella edes pikkupojan kaarnavenettä, saatikka kolmenkymmenenkuuden jalan kalastusvenettä. Tom julisti, että minä ymmärsin merimiehen ammattia vähemmän kuin nuorin kajuuttapoika. Samalla hän kiskoi esiin ihka uuden silakkaverkon, mutta jätti sen heti, kun äsken etsitty köysikimppu paljastui sen alta.

Keskellä venettä oli suuri ja lujarakenteinen silakka-amme. Nopeasti etsi Tom työkalukirstusta näverin, jolla hän porasi ammeen yläreunaan neljä reikää neljännesympyrän päähän toisistaan. Sitten hän leikkasi neljä viiden sylen pituista yhdeksänsäikeistä köyttä ja kiinnitti niiden päät ammeen reunassa oleviin reikiin, siten että saman köyden päät tulivat vastatusten oleviin reikiin. Tämän jälkeen hän mittasi tarkasti köysien keskikohdat ja sitoi köydet yhteiseen solmuun vähän tämän paikan alapuolelta. Rupesin jo aavistamaan, ettei Tomin kukonjalka ollutkaan mikään kelvoton merimiestaika vaan että hän tarkoitti sillä suunnilleen samanlaista — joskin vahvempaa — rakennelmaa, johon poika kiinnittää paperileijansa nuoran.