Nyt olin päässyt kokonaan kummitustaudistani. Rupesin pitkälleni lehtivuoteelle ja nukahdin heti. Heräsin vasta sitten, kun kirkas auringonpaiste valaisi yömajani.
Sanoin edellä, että onneksi en syöksynyt suoraan ovesta ulos, silloin kun olin vauhkoontunut kummituskuvitelmistani. Kun nyt vilkaisin ulos, näin aivan oven edessä valtavan suuren kokoonkääriytyneen käärmeen. Jos olisin polkaissut sitä yöllä, niin olisin varmasti lakannut pelkäämästä sekä kummituksia että kaikkea muutakin.
En uskaltanut vieläkään poistua majasta, sillä tiesin sedän ja kapteenin kertomuksista, miten nopeita nuo käärmeet ovat. Pyssyni oli sellainen, että kun viritti sen molemmat hanat ja veti vasemmanpuoleisesta liipaisimesta, laukesivat molemmat piiput yhtä aikaa. En ollut koskaan aikaisemmin uskaltanut tätä tehdä, sillä pelkäsin potkausta. Mutta nyt minulla oli pahempaakin pelättävää. Viritin siis aseeni, tähtäsin käärmeen silmien väliin ja vedin vasemmasta liipaisimesta.
En tullut tarkanneeksi aseen potkaisua. Kuului hirvittävä pamaus, huone täyttyi ruudinsavusta ja käärme katosi näkyvistäni.
Hypähdin pyssy kädessäni ovesta ulos. Siellä oli kaikki yhtä ainutta sekasotkua. Käärme kiemurteli rajusti pääsemättä kuitenkaan liikkumaan paikaltaan. Heitin sääreni paksuisen oksan sen kiemuroihin. Kuului pari naksahdusta ja oksa katkesi kuin oljenkorsi. Pitkään toviin en uskaltanut mennä lähemmäksi. Vähitellen käärmeen liikkeet rupesivat kuitenkin talttumaan. Nopealla vesurin iskulla irrotin silloin käärmeen pään sen muusta ruumiista. Olin pelastunut.
Tämän taistelun käytyäni tuntui minusta aivan luonnolliselta, että toverini ilmestyivät kanavan yli johtavalle sillan tapaiselle. Viittasin heille väsyneesti ja istahdin loitolle saaliistani.
Viipymiseni oli saattanut koko leirin levottomaksi, ja heti auringon noustua minua oli lähdetty etsimään. Jälkieni seuraaminen oli ollut intiaanille hyvin yksinkertaista. Hän nauroi eiliselle levottomuudelleni ja sanoi, että kulkemalla aina yhteen suuntaan joutuu varmasti isolle virralle tai jollekin sen sivujoelle. Siitä eteenpäin on hyvin helppoa suunnistaa. Tekemällä itselleni kanootin olisin varmasti pelastunut. Olisin voinut purjehtia sillä vaikka valtamereen asti. Ja ruokaahan minulla olisi ollut ympärilläni vaikka minkä verran.
Olin ampunut Sucurujun. Sillä nimellä intiaanit tuntevat tuon anacondan eli vesikäärmeen, joksi kapteeni sanoi käärmettä. Se oli kaksikymmentä jalkaa pitkä, siis todella vaarallinen vastustaja. Kuitenkaan ei tämä minun saaliini ollut mitenkään merkillisen suuri anaconda; intiaanit väittävät, että ne voivat kasvaa jopa kaksi kertaa pitemmiksi.
Kapteeni ja Esko-setä olivat nähneet montakin tapettua anacondaa, joten saaliini ei heitä ihmeemmin kiinnostanut. Sen sijaan he katselivat tuota majaa, jossa olin viettänyt yöni. Setä tarkasteli erikoisesti talon salvutapaa ja totesi, ettei maja ollut valkoisen miehen rakentama.
Joannes meni sisälle majaan ja palasi sieltä hetken kuluttua kummastuneen näköisenä. Hänkin oli sitä mieltä, että talo oli intiaanien pystyttämä. Hän oli kuullut puhuttavan tällaisista majoista, mutta ei ollut koskaan uskonut, että niitä todellakin on olemassa. Vaikka rakennus oli jo pahoin ränsistynyt, ei se silti voinut olla kovinkaan monta kymmentä vuotta vanha. Tässä kosteassa ilmastossa ei puurakennus säily kauan. Joannes arveli, että talo oli ollut intiaanien piilopaikka ja pyhättö.