Olimme täsmällisesti täyttäneet isäntärengin käskyn, joskaan emme aivan sillä tavalla kuin hän oli asian ajatellut.
II.
Olimme siis Muklareilla. Tahtomattamme olimme nyt päässeet näille saarille, joille olimme ennen niin innokkaasti halunneet.
Ensimmäinen tehtävämme oli pumpata vene tyhjäksi, etteivät suolasäkkimme ehtisi sulaa aivan kokonaan. Omaa mahdollista tarvettamme emme tosin tulleet ajatelleeksi. Meille oli vain tärkeätä saada kallisarvoinen omaisuus pelastetuksi. Kummallista kyllä vesi ei ollut kovinkaan suolaista, vain alimmat säkit olivat kastuneet. Saatuamme veneen tyhjennetyksi painuimme heti verkkoläjälle, vedimme purjeen päällemme ja vajosimme sikeään uneen.
Vaikka olimme menneet myöhään nukkumaan, heräsimme kuitenkin varhain kuten merellä aina tapahtuu. Päivä näytti kehittyvän kauniiksi, myrskykin oli laantunut hyvänlaiseksi purjetuuleksi. Ehdotin Tomille, että kun nyt kerran olimme Muklareille joutuneet niin viipyisimme täällä tämän päivän, laskisimme illalla muutamia silakkaverkkoja ja palaisimme vasta seuraavana päivänä kotiin. Jos onnistuisimme saamaan kohtalaisen saaliin, niin ehkäpä isäntärengin suuttumus leppyisi, ja me pääsisimme ehjin nahoin tästä seikkailusta.
Mutta Tomin ajatukset eivät käyneet yksiin ehdotukseni kanssa. Hän oli vieläkin sydämistynyt isäntärengin kovuudesta. Hän oli sitä mieltä, että kun isäntärenki oli meidät kerran tällaiselle matkalle lähettänyt, niin oli myös oikein, että hän tulisi hakemaan meidät kotiin. Ei kai hän niin sydämetön voinut olla, että jättää etsimättä, vaikka tuulikin on jo niin paljon tyyntynyt, että voi huoletta lähteä merelle. Tom arveli, että jo tänään tulee pari venekuntaa meitä etsimään ja että ne ovat täällä jo päiväsaikaan, ehkä ennenkin. Silakkaverkkoja emme siis ehtisi laskea.
Odotimme hartaasti koko päivän, mutta mitään purjetta ei vain näkynyt. Kun illaksi tuli melkein tyven, otimme Tomin veneen ja laskimme yöksi kuusi silakkaverkkoa. Laskimme ne parittain kolmelle eri paikalle. Huomasimme jo ensimmäisellä laskupaikalla, ettei silakoista tulisi olemaan puutetta. Tom joka istui huopareissa, käski minun äkkiä huovata etuairoilla ja rupesi itsekin jarruttamaan veneen vauhtia. Hän oli näkevinään aivan kokan edessä vedenalaisen karin, johon maininki murtui. Pysäytimme veneen ja nousimme katsomaan. Tomin kariksi luulema este olikin suuri silakkaparvi, joka kihisi aivan veden pinnassa.
Palatessamme satamaan näin oudon esineen, joka liikkui mainingeilla. Se oli hävinnyt silakka-ammeemme, jonka nyt riemulla hinasimme rannalle. Ammeen pelastaminen oli kaikin puolin hyvä asia. Nyt olin vapaa kaikista jälkiselvittelyistä, ja jos isäntärenki tulisi huomenna ja tahtoisi jatkaa kalastusta, olisi amme hyvään tarpeeseen.
Saimme seuraavana aamuna niin paljon silakoita, että ne valmiiksi suolattuina täyttivät neljä nelikkoa. Eikä kuitenkaan yhdessä verkossa ollut ainuttakaan silakkaa. Siihen oli takertunut keskikokoinen lohi, arvatenkin heti laskemisen jälkeen, koska silakat olivat verkkoa karttaneet. Söimme lohta viikon ajan joka päivä, emmekä sittenkään kyllästyneet tuohon lihavaan ruokaan.
Koko tämän viikon odotimme, että meitä tultaisiin etsimään. Mutta kun mitään ei näkynyt eikä kuulunut, heitimme koko ajatuksen. Mutta laiskan päiviä emme sittenkään viettäneet. Ensimmäisen verkonnoston jälkeen kuivatimme verkot toisella puuttomalla saarella, joka oikeastaan onkin vain tavattoman suuri laakakivi. Mutta jo seuraavana päivänä ryhdyimme rakentamaan oikeata kuivaustelinettä, johon puuhaan kuluikin useita päiviä.