IV.
Ukon poistuttua ryhdyimme mekin hankkiutumaan matkalle. Villellä näytti olevan ikävä, jonka tähden kysyin häneltä hänen alakuloisuutensa syytä.
— Eivätkö ole housusi vielä kuivaneet, kun olet noin apealla mielellä?
Niistä nenäs ja nosta housus ja ole niinkuin, muutkin miehet!
— Jos olisi komisarius edes haukkunut aika tavalla, olisi minun jo puolta parempi olla. Mutta nyt te molemmat vain hommaatte, niinkuin kaikki olisi »juu» ja »jaa», ettekä puhu minun konnantyöstäni mitään?… Kukapa olisi uskonut, että tuo ukon kanttura sen koskipaikan niin tarkoin tunsi. Ja edellisessä koskessa oli sauvominen ihan turhaa työtä. Minä luulin toisenkin kosken samanlaiseksi virtapaikaksi vain.
— Se kosken tavat tietää, joka korvalla asuu. Mutta älä nyt enää koskesta keskustele, vaan puhu jo muista asioista.
— Kauan minä saan vielä tätä asiaa katua, ennenkuin se minulle anteeksi annetaan.
Nyt puuttui setä puheeseen.
— Ei sinun tarvitse tätä asiaa kauemmin katua, jos vastaisuudessa teet niinkuin käsketään, kun ymmärrät, että käskijä tietää asian paremmin kuin sinä. Nyt ei tätä onnettomuutta enää ajatella eikä siitä keskustella, vaan se olkoon kaikin puolin anteeksi annettu ja unhotettu. Tee sinä nyt niinkuin maisteri sanoi ja karkaise mielesi vastaisuuden varalle.
Villen raskas mieli oli minun leikkipuheistani jo vähäisen helpottunut. Mutta nyt vasta, kun setä näin suorin sanoin antoi hänelle anteeksi, tuli hänestä jälleen entinen Ville, joka löi vastuksetkin leikiksi.
Olimme soutaneet hyvää vauhtia jokea ylös. Ilma, joka tähän asti oli ollut aurinkoista, oli nyt muuttunut. Mahtavat mustat pilvet nousivat edessämme taivaalle. Sanoin sentähden Villelle: