Minua ei asiain näin ollen enää mikään estä kertomasta sitä, minkä tässä asiassa yksin nyt tunnen. Olin sedän testamentin toimeenpanija. Hänen papereissaan oli jäähyväiskirje minulle, jossa hän muistuttaa minua lupauksestani, mutta samalla lausuu toivomuksenaan, etten mainitsisi hänen nimeänsä. »Ne vanhat ystäväni», hän kirjoittaa, »jotka vielä elävät, tuntevat kyllä muutenkin minut itse tapahtumista, ja muille pysyn mieluummin tuntemattomana.» Kun siis seuraavassa kertomuksessa en ole maininnut henkilöitä ja paikkoja niiden oikealla nimellä, en ole näin menetellyt syystä, että pelkäisin jotakin, vaan kunnioittaakseni sedän toivomusta ja ollakseni loukkaamatta niitä henkilöitä, jotka muuten saattaisivat pahastua.
Sedän kirjeen luettuani yritin terästää muistiani ja huomasin ihmeekseni, että paljon noista yhdessä eletyistä seikkailuistamme oli jo muististani haihtunut. Tämänkin mahdollisuuden oli setä ottanut huomioon ja kirjeeseensä lisännyt jälkikirjoituksen: »Etsi lipastostani se salalaatikko, jota en ole sinulle ennen näyttänyt. Sieltä löydät kultakelloni, jonka kuoreen olen kaiveruttanut sinun nimesi, sillä se on nyt sinun omasi. Löydät myös kertomuksen yhteisistä seikkailuistamme kesällä… —»
Sedän iso kultakello oli ollut ihailuni esineenä siitä asti, kun se houkutteli minua astumaan ensi kertaa omin jaloin poikki lattian. Se oli vanhanaikainen lyövä taskukello, vain kerran kuukaudessa vedettävä. Parikymmentä vuotta sitten se itse oli saanut lyönnin — puukoniskun —, joka oli täydelleen läväissyt sen pyöreän ruumiin. Samassa tilaisuudessa se heitti henkensä omistajansa hengen edestä. Sedän vanhalta palvelijattarelta sain nyt tietää, että setä vuosi sitten oli lähettänyt kellon Englantiin, jossa koko sisusta oli tehty uudestaan ja kuoret korjattu. Itse oli eukko nähnyt minun nimeni ulkokuoressa, kun »vanha kamreeri» aina kuukauden ensimmäisenä päivänä veti kelloa. Kello oli eukon allakkana. Mutta kaksi viikkoa sitten, kun kamreeri joutui vuoteen omaksi, oli kello eräänä aamuna poissa, eikä sitä ollut sen jälkeen nähty. Eukko oli tästä kovin huolissaan, sillä hän tiesi, että yksin kellon korjaus oli maksanut »paksun pakan seteleitä». Lohdutin nyt eukkoa sillä, että kultakello oli kamreerin omilla teillä ja kyllä löydettävissä.
Olen kertonut sedän kellosta siitä syystä, että tämä kirja olisi ilman sitä arvatenkin jäänyt kirjoittamatta: kellotta en olisi ehkä sedän kertomustakaan käsiini saanut.
Sedän papereita selaillessani olin koko ajan kuullut kellon napsetta, mutta luulin sen kaikuvan viereisestä huoneesta. Nyt rupesin kuuntelemaan tarkemmin ja huomasin napseen tulevankin sedän isosta lipastosta. Hänen kellonsa oli siis vedettynä, ja napseen johdolla luulin heti löytäväni kyseisen salalaatikon. Setä, joka oli erinomainen puuseppä, oli itse tehnyt lipaston ja, paljon joutoaikaa kun hänellä oli, varustanut siihen suuren määrän salalaatikoita ja -kaappeja. Suurimmasta kaapista ilmestyi, jos sattui tulemaan vieraita, pari salaperäistä nelikulmaista pulloa, jotka sedän tiedonannon mukaan sisälsivät linnunmaitoa eli voimantasoitustippoja, erästä apteekin lääkettä, joka tekee heikon väkeväksi ja väkevän heikoksi.
Luulin tuntevani sedän lipaston kaikki salaisuudet. Oudoksuin siis sitä, että kultakello oli laatikossa, joka oli muka minulle tuntematon, ja päätin heti ottaa asiasta selon.
Poistin ensin kaikki vetolaatikot ja irroitin laskulevyn. Sen saranat oli näet tehty siten, että levy oli irroitettavissa, jolloin suurimman salalaatikon kansi saatiin poistetuksi. Sitten poistin laatikko laatikon jälkeen koko sisustuksen ja aukaisin kaikki minulle ennestään tutut salalaatikot. Muuta en löytänyt kuin huolellisesti suljetun, osoitteella varustetun kirjekimpun. Lyijykynällä oli setä vapisevin käsin kirjoittanut: »Jos vastaanottaja ei elä enää, kun nämä kirjeet löydetään, on kirjeet lukematta poltettava.» Vastaanottajan tunsin hyvin, hän oli kuollut samana päivänä, jona lähdin sedän hautajaisiin. Kirjeet oli siis hävitettävä. — Koulupoikana ollessani olin monta kertaa sedältä pyytänyt jotakin noista vanhoista postimerkeistä, mutta aina turhaan. Kirjekuoret olivat kaikki frankeerattuja, siis sellaisia, joitten postimaksumerkintä on itse kuoreen leimattu. Kun kuorten joukossa oli yli kolmekymmentä 20:n kopeekan merkkiä, punaisia ja mustia, kaikki erinomaisessa kunnossa, en katsonut olevani oikeutettu niitä hävittämään, vaan laitoin uuniin tulen, poltin kaikki kirjeet ja lähetin kuoret luotettavan postimerkkikauppiaan välityksellä myytäviksi. Sedän jäljellejäänyt omaisuus, joka melkein kokonaan oli testamentattu hyväntekeväisyyslaitoksille, tuli täten melkoisesti nousemaan.
Nyt kai kohta löytäisin sen salalaatikon, mistä napse kuului. Tässä luulossani erehdyin suuresti. Sillä mihin paikkaan lipastoa hyvänsä painoin korvani, kaikkialle kuului napse samanlaiselta. Hetken perästä luulin kuitenkin huomanneeni napseen lähtevän itse päällislevyn vasemmalta syrjältä. Tarkasti tutkin jokaista pienintäkin saumaa epäilemäni paikan kohdalta. Kaikki turhaan. Ei pienintäkään nappulaa tai ponninta. Aloitin kuuntelemiseni uudestaan. Tunnin perästä olin täysin varma siitä, että kellon naksutus kuului ihan yhtä selvästi oikean kyljen alareunasta kuin päällislaudan vasemmalta syrjältä. Tuo hermostuttava napse oli saattanut minut ihan pökerryksiin. Ja samassa muistin, että juuri tänään oli kuukauden ensimmäinen päivä. Huomenna ei naksutusta ehkä kuuluisikaan enää. Tunsin, että jos tätä turhaa etsintää jatkan, olen huomenna työhön kykenemätön. Ja huomenna on minun pidettävä huutokauppa, missä sedän irtaimisto hajoitetaan kaikkiin ilmansuuntiin. Kello kävi kahtatoista. Riisuin vaatteeni, heittäydyin sänkyyn ja — samassa silmänräpäyksessä nukuin.
Kun sanon »nukuin», en tarkoita, että olisin todellista unta nukkunut, enpä edes »koiran untakaan». Sillä kauheat unennäöt rupesivat minua heti vaivaamaan. Olin kellotehtaassa, ja joka kulmalta raksuttivat kellot niin, että korviani vihlaisi. Äkkiä mahdottoman suuri könniläinen astui paikaltaan seinän vierustalta ja rupesi vakavin askelin lähestymään minua. Osoittimet näyttivät 12, ja alkavasta hyrinästä ymmärsin, että se rupeaa lyömään. Samassa tuli siitä Könnin kuuluisa konekuokkija. Raksahdukset paukkuivat kuin pyssynlaukaukset, ja joka raksahduksella astui hirviö askeleen minua kohti ja kohotti kaamean kuokkansa korkealle ilmaan. En päässyt paikalta liikahtamaan. Kuokkija irvisteli minulle kamalasti ja kohotti viimeisen kerran raskaan aseensa. Mutta ennenkuin tämä ehti päälakeni murskaksi ruhjaista, sain ylenmääräisellä voimanponnistuksella pielukseni heitetyksi miehen kasvoihin. Kuului aika jyrinä, ja koneisto pysähtyi. Seisoin keskellä lattiaa, ja pieluksen olin heittänyt sedän lipastolle. Olin niin valveilla ja pirteä kuin ihminen ikinä voi olla. Rupesin nauramaan itselleni täyttä kurkkua enkä voinut nauruani pidättää, vaikka muistin, että setä muutama päivä sitten oli maannut ruumiina tässä samassa huoneessa. Niin hullunkuriselta tuntui minusta tilani ja unennäköni. Kello oli 12. Olin nukkunut puolen tunnin verran.
Nauruni kuitenkin taukosi yhtä äkisti, kuin se oli alkanut, ja kyyneleet nousivat silmiini. Tunsin äkisti elävästi, ettei ollut päiviä kulunut siitä, kun setä oli ollut tässä huoneessa, vaan että hän oli käynyt huoneessa juuri nyt, ettei ollut kahta minuuttia kulunut siitä, kun hän oli huoneesta poistunut.