Kun taasen yhdyin muihin, olivat miehet täysin tyyntyneet, mutta mökisivät Villeä vastaan uhaten hänelle happamia seurauksia siitä, että hän oli rauhallisia ihmisiä syyttömästi vanginnut. Puhelu oli äänekästä, ja jo kaukaa kuulin Villen ankaran äänen vastaavan:
— Mitä sinä siinä karjut kuin Karjalan härkä! Luuletko, että minä olen ensi kertaa pappia kyydissä? Monelle miehelle minä olen ennenkin laittanut kirjavat housut jalkaan ja niin laitan teillekin.
— Laittanette itsellenne, kun me toimitamme valituskirjan laittomasta vangitsemisesta.
— Kyllä tuommoisia sala-ampujia aina saa vangita, ehkä palkitaankin vielä vangitsemisesta.
Miehet näyttivät taas tyytyväisemmiltä, ehkä toivoivat tulleensa vangituiksi vain sala-ampumisesta, missä tapauksessa heitä kai ei vartioitaisi aivan tarkasti.
Kello yhdentoista aikana tulimme aukkopaikkaan metsässä ja Ville komensi: »Seis, tässä ollaan murkinalla.» Miehet istuutuivat kivelle ja me vastapäätä heitä kumoonkaatuneen puun rungolle. Ville taritsi miehille leivänpuoliskon ja pari silakkaa kummallekin, mutta miehet eivät sanoneet välittävänsä tuommoisesta moukanruoasta: he olivat yön aikana paistaneet metson, eikä heidän ollut nyt nälkä. Ville ja minä söimme hyvällä ruokahalulla, ja hapankaalikin maistui minusta oikein hyvältä.
Toinen vangeista rupesi nyt kovin valittamaan, että Ville oli pannut käsiraudat liian kireälle — ne olivat semmoiset, joita voi muuttaa väljemmiksi tai tiukemmiksi — ja pyysi surkealla äänellä, että Ville laskisi ne vähän väljemmälle. Mutta Ville, joka hyvin tunsi vankien konstit, ei laskenut. Mies hetken perästä rupesi itkemään ja näytti kuinka rauta painui ihoon ja kädet tulivat sinisenpunaisiksi. Minäkin jo yhdyin hänen pyyntöönsä ja kehoitin laskemaan väljemmälle. Ville vain vastasi: »Ei nyt auta äidin armot eikä muorin moimotukset.»
Ymmärsin, että Villellä oli syynsä, miksi ei myöntynyt pyyntöön, sillä hän ei ollut mitenkään mikään kovasydäminen mies. Miehet istuivat ehkä pari syltä meistä. Ja yht'äkkiä syöksyivät miehet kuin komennosta Villeä kohti, nostivat kädet ja yrittivät raskailla käsiraudoillaan lyödä Villeä päähän. Jos olisivat onnistuneet, olisi Villen pääkallo auttamattomasti murskaantunut. Mutta Ville, jolla oli vielä puukko vieressänsä, nosti sen salaman nopeudella lyöntiä vastaan, ja miehet eivät ehtineet kyllin nopeasti ehkäistä raskasta lyöntiä, vaan toinen heistä, se sama, joka oli yrittänyt Villeä ampua, telasi vähäisen kättänsä.
Epäonnistuneen yrityksensä jälkeen istuutuivat miehet kiroillen takaisin kivelleen.
Ville ei mitenkään kiihtynyt, mutta ei myöskään ollut ensin huomaavinaan miehen kädestä juoksevaa verta. Sanoi vain: »Enkö minä jo sanonut teille, etten ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ja vielä yhtäaikaa ryhtyvät, niinkuin pyhäjärveläiset pappiinsa.» — Villellä näkyi olevan sananlaskuja melkein joka pitäjästä.