— Jos vielä yhden ainoankaan kerran yritätte juonitella, tulette huomaamaan, että kirveen varsi on hyvä kasvattaja. — Raippansa oli Ville heittänyt pois, mutta kirves heilui tupessaan hänen kupeellaan.
— On minua ennenkin yritetty kovuudella kasvattaa, mutta en minä siitä paremmaksi mieheksi tullut, vastasi rautakourainen mies.
Se mies, jota Villen oli ollut pakko aamupäivällä kurittaa, tahtoi nyt mennä ja yritti vetää toista mukanaan, mutta rautakoura ei liikahtanut paikaltaan. Ville työnsi samassa kiväärinperällä — minun mielestäni kylläkin kovakouraisesti — juonikkoa selkään. Tämä auttoi. Mies rupesi käymään, mutta katseli vihaisesti Villeä ja sanoi: »Tuokin tyrkkäys pidetään aikanaan muistissa.»
Ville vain sanoi: »Hyvä on, siinä tapauksessa ei minun ole pakko sitä uudistaa.»
Tunnin perästä seisoimme järven rannalla. Setä istui meidän puoleisella rannalla onkimassa. Hän souti heti maihin, ja Ville antoi sotilaallisen raportin:
— Herra komisarius, minulla on mukanani vangittuina kaksi miestä, jotka todennäköisesti kuuluvat rosvojoukkoon.
— Tunnen ne molemmat. Poliisitutkinto on pidettävä heti, kun tulemme toiselle rannalle, missä ovat tarvittavat kirjoitusvälineet.
Setä onnitteli Villeä, kun heti ensimmäinen etsintäretki oli onnistunut näin hyvin. Palkinto, joka oli säädetty rosvosakin kiinniottamisesta, oli verrattain suuri, ja Ville tuli yksin saamaan, mitä näitten molempien kiinniottamisesta oli maksettava. Hän näytti myös itsekin nyt, kun vastuu miesten säilyttämisestä ei ollut enää yksin hänen hartioillaan, hyvin tyytyväiseltä. Villellä oli jo monta vuotta ollut oman tuvan paikka katsottuna. Tämmöinen hyvä saalis lähensi tuntuvasti sitä aikaa, jolloin hän tiesi pääsevänsä sen omistajaksi.
Saavuttuamme kämppään setä aloitti heti poliisitutkinnon, joka kesti myöhäiseen iltaan asti. Vankien syntymävuodet, kotipaikka ym. henkilökohtaiset tiedot oli sedällä paperille kirjoitettuna, ja kaikki nämä tiedot he myönsivät oikeiksi. Mutta kun setä rupesi kyselemään heidän suhdettansa Jaakob Hahneen, kielsivät molemmat jyrkästi koskaan edes kuulleensa puhuttavan sen nimisestä henkilöstä. Ja kun setä sanoi Hahnen olevan saman miehen, jota kansa sanoi Kyttyräiseksi eli Kyttyrä-Jaskaksi, rikostoverit taas »mestariksi», kielsivät he uudestaan jyrkästi tietävänsä semmoisesta miehestä mitään. Myös kielsivät he jyrkästi tietävänsä mitään kaikista niistä rikoksista, joista heitä syytettiin. He olivat muka rauhallisia eränkävijöitä, jotka olivat matkalla Venäjän puolelle. Ja kun olivat erehtyneet metsään ja eväät olivat loppuneet, olivat he olleet pakotetut henkensä ylläpitämiseksi ampumaan metsälintuja. Jos laki heitä niin luonnollisesta työstä kykeni rankaisemaan, tulisivat he rangaistuksen nurisematta kärsimään. Mutta pahantekijöitä tai rosvoja he eivät olleet. Setä varoitti heitä, kuten hänen virkansa vaati, ja kehoitti puhumaan totta, mutta turhaan. Silloin hän päätti tutkimuksen ja julisti vangeille, että heidät passitetaan vankilaan siellä säilytettäviksi, kunnes syytökset heitä vastaan kihlakunnanoikeudessa tutkitaan. Miehet vielä kerran vastustivat vangitsemista, mikä pantiin heidän pyynnöstään pöytäkirjaan. Minä allekirjoitin sen läsnäolleena todistajana — mikä kävi hyvin päinsä, koska en ollut missään sukulaisuussuhteessa »setään» —, ja niin oli tutkimus päättynyt.
Vankien vartioiminen uskottiin nyt hetkeksi minulle, ja setä meni Villen kanssa telttaan tuumimaan asiaa. Setä katsoi erinomaisen edulliseksi, jos vangit voitaisiin saada kuljetetuksi vankilaan niin, ettei heidän vangitsemisensa tulisi paikkakunnalla tunnetuksi. Rosvojoukon muut jäsenet joutuisivat silloin siihen uskoon, että miehiä oli metsästysretkellä kohdannut jokin tapaturma, missä tapauksessa eivät tietäisi olla erityisen varovaisia. Muuten oli hyvin luultavaa, että jäljellä oleva osa koplasta karkaisi Venäjän puolelle ehkä koko kesäksi ja vasta talvella taas palaisi ilkitöitään uudistamaan.