Veneen valmistuttua lähdin seuraavana aamuna Latvajoen saarta tarkastamaan. Olisihan hauskaa nähdä, näkyisikö enää mitään merkkiä, joka osoittaisi, että Sitka-vaarin kertomuksessa oli jotain perää.
Latvajoki laskee Sitkajärveen kaksihaaraisena, muodostaen haarainsa väliin saaren, joka leveimmästä paikastaan on ehkä sataviisikymmentä metriä. Saaren pituus on noin kuusisataa metriä. Sivut ovat äkkijyrkät, nousten koskesta runsaasti kaksikerroksisen talon korkeuteen. Saaren alapäässä on pieni lahti. Minusta näytti tuo lahti hyvältä maallenousupaikalta ja soudin sentähden sinne. Mutta kun pääsin niin lähelle, että oli vielä noin viisikymmentä metriä lahden suuhun, oli virta jo niin vuolas, etten mitenkään kyennyt sitä soutamalla voittamaan. Ja veden syvyys oli neljättä syltä: sauvointa ei voinut siis käyttää. Soudin takaisin rannalle ja lähdin pitkin sitä etsimään ylimenopaikkaa. Etsintäni oli turha sekä meidän puoleisellamme rannalla että itäiselläkin. Kosken kumpikin haara oli noin neljänkymmenen metrin levyinen, muodostaen sekä saaren ylä- että alapäässä todelliset vesiputoukset. Vesiputouksien välinen osa koskea oli oikeastaan hyvin vuolas virta, ja siitä olisi rohkea mies ehkä päässyt soutamalla yli, mutta kun saaren rannat molemmin puolin olivat äkkijyrkkää kalliota, ei ollut ainoatakaan paikkaa, johon olisi sopinut kiinnittää vene, maallenoususta puhumattakaan. Saari oli todellinen luonnollinen linna. Kun sille pääseminen näytti mahdottomalta, päätin jättää koko tuuman. Eihän minulla mitään varsinaista asiaa sinne ollutkaan.
Mutta odotettuani pari päivää turhaan sedän ja Villen kotiintuloa ja kun minulla ei ollut juuri mitään erityistä tointa — kaikki linnunnahkani olivat mitä parhaimmassa kunnossa —, rupesi Sitka-vaarin satu taas kytemään mielessäni. Tuumasta luultavasti ei olisi sittenkään tullut totta, ellei olisi sattunut tapahtumaa, joka kypsytti minussa päätöksen niin pian kuin mahdollista uudistaa yritykseni, ja jos vain kävisi päinsä, muuttaa kämppämme saarelle.
Varhaisena aamuna kuulin, vielä maatessani, puhetta järveltä. Kavahdin pystyyn ja kiiruhdin iloisena rannalle. Onnekseni kurkistin ensin pensaitten välistä. En kylläkään tehnyt tätä varovaisuudesta — en ajatellutkaan muuta kuin setää ja Villeä. Mutta ajattelin yllättää heidät astumalla äkkiarvaamatta esille. Nyt tulin itse yllätetyksi ja hämmästyin niin, että veri oli suonissani hyytyä. Veneessä oli neljä miestä ja peränpitäjä oli kyttyräselkäinen. He soutivat uistinta pitkin rantaa, ja samassa kun menivät ohitseni, kuulin yhden miehistä sanovan: »Tuossa on pienen puron suu, mennään maalle suurusta pitämään.» Tämä puhe ei mieltäni juuri tyynnyttänyt. Samassa sai kyttyräselkäinen uistimellaan kalan. Hyvän tovin hän otteli kalan kanssa, ennenkuin nosti sen veneeseen. Pelkoni ei estänyt minua suurella jännityksellä tarkkaamasta kalan taistelua vapautensa puolesta. Miehen saalis oli iso lohi.
Heti saatuansa kalan veneeseen soutivat miehet maihin ja vetivät veneensä puron suuhun. Pujahdin takaisin teltalle, otin pyssyni, pistin muutamia sekä kuula- että haulipatruunia taskuun ja hiivin uudestaan pitkin puron rantaa niin lähelle miehiä kuin uskalsin. Olin selvillä siitä, että jos miehet huomaavat minut, en antaudu ilman taistelua. Ammun kahta miestä niin nopeasti kuin ehdin, ja ennenkuin miehet kerkeävät veneeseen pyssyjään ottamaan, on minulla kaksipiippuinen uudestaan ladattuna. Kaksi ensimmäistä laukausta tähtään sääriin vain, mutta jos tulee taistelu, täytyy menetellä asianhaarain mukaan. Olihan minulla sedän laillinen määräys. Olin nimismiehen apulainen Kyttyräisen joukon kiinniottamisessa, ja että miehet olivat juuri heitä, ymmärsin siitä, että yksi heistä oli kyttyräselkäinen ja toinen jättiläisen suuruinen. En voinut kuitenkaan katsoa velvollisuudekseni yksin ryhtyä taisteluun heitä vastaan, jos voin jotenkin sitä välttää. Paljon parempi olisi antaa miesten olla häiriintymättä, kunnes setä ja Ville tulisivat takaisin.
Kun tulin taas pensaani taakse, olivat miehet jo sytyttäneet aika rovion, ja yksi heistä perkasi paraikaa lohta, joka sitten pantiin hiillokselle paistumaan. Miehet näyttivät olevan hienossa hiivassa, ja kun kosken pauhina sekaantui heidän puheeseensa, en saanut täyttä selkoa kaikesta, mitä he sanoivat. Kyttyräisen ja Ison-Iivanan puhe kuului parhaiten. Iivana väitti, että tämä ranta haisee niin kovin asutulta ja tahtoi mennä katsomaan, eikö näkyisi merkkiä ihmisistä, mutta Kyttyräinen vain nauroi hänelle ja väitti, että hänen nenässänsä haisee aina »tuo miestä väkevämpi». Samalla hän otti ison puisen leilin, ryyppäsi itse ja ojensi sitten Iivanalle, jonka suu ei tahtonut ollenkaan leilistä irtaantua. Toisetkin miehet ryyppäsivät, vaikka vähän varovaisemmin.
Kyttyräinen rupesi sitten puhumaan Iivanalle, että tämä lähtisi yksin ensi viikolla »luoman suulle» verkoilla kalastamaan. Itsellään sanoi olevan muuta hommaa parin viikon ajaksi. Iivana ensin vastusteli menemistä, väittäen, että hänen täytyy yksin tehdä työ, kun toiset vain paistattavat aurinkoa. Viimein hän kuitenkin lupasi lähteä sillä ehdolla, että »mestari» hänelle keittäisi kymmenen kannua viinaa, ja vielä väkevintä laatua. Vähäisen vastustettuaan Kyttyräinen suostui Iivanan ehtoon, ja tämä puolestaan lupasi kaikkien pyhimyksien kautta pysyä niin raittiina, että voisi hoitaa verkkoja ja saada kalat peratuiksi ja suolatuiksi. Miehet olivat nyt syöneet ja juoneet kyllikseen, oikoivat laiskuuttansa ja rupesivat nukkumaan. Pian kaikui metsä heidän kuorsauksistaan.
Olisivatpa setä ja Ville olleet nyt täällä! Ei olisi mikään ollut helpompaa kuin nostaa miesten pyssyt, jotka kaikki olivat veneen keulassa, veneestä pois. Kaksi meistä olisi pyssyt vireessä pitänyt miehet kurissa sillä aikaa kuin kolmas olisi pistänyt heidät käsirautoihin. Mieleni oli kuohuksissa, kun minun täytyi toimettomana nähdä tämmöisen tilaisuuden menevän käyttämättä hukkaan. Turhaan ajattelin pääni puhki keksiäkseni jotain keinoa, jolla yksin ottaisin miehet kiinni. Vaikkapa olisin onnistunut saamaan kaikki miehet käsirautoihin, joka sekin näytti varsin mahdottomalta, olisi seuraus kuitenkin ollut oma tuhoni ja miesten pakeneminen rajan yli ehkä pitkiksikin ajoiksi.
Minun oli pakko antaa miesten häiritsemättä poistua, ja olla vielä kiitollinenkin, etteivät he läsnäolostani saaneet mitään aavistusta.
Nyt tunsin ainakin ulkonäöltään rosvot kaikki. Kaikilla heillä oli konnamaiset kasvot paitsi Isolla-Iivanalla, joka näytti paremmin juoppoudesta ränsistyneeltä jätkältä kuin konnalta. Heidän pyssynsä näyttivät olevan aivan uudet piippujen kiillosta päättäen ja olivat, jos huomasin oikein, samanlaisia haulikkoja kuin jo vangittujen miesten aseet.