Olin siis taas ypö yksinäni. Vaikka nyt asuin talossa ja vaikka talon alustassa asui kolme miestä, tunsin itseni paljon yksinäisemmäksi kuin toverieni edellisen kerran poistuessa. Tämä johtui arvatenkin siitä vastuusta, joka minua painosti.
Sedälle en ollut puhunut mitään siitä, että pääsin talon entisen isännän kirjoituspöytään. Tahdoin mieluummin säästää pöydän tutkimisen siksi, kunnes saattaisin tehdä sen yksinäni. Tilaisuus oli nyt tullut, ja päätin jo seuraavana aamuna ryhtyä toimeen.
Yö kului ilman minkäänlaista häiriötä. Aamulla nousin varhain laittamaan ruokaa miehilleni. Onneksi oli talossa pata, joka oli juuri parahiksi suuri kolmen tai neljän miehen päiväannosta varten. Useimmiten keitin vain aamulla. Annokset riittivät kahdeksi ateriaksi. Illaksi saivat miehet leipä- tai puuroannoksensa, välistä paistettua kalaa lisäksi. Kun siihen aikaan vesilintujen rauhoitusaika päättyi jo heinäkuun 15. p:nä ja järven itäisellä rannalla oli monta pitkää, ruohoisaa poukamaa, saatoin hyvin useasti vaihtaa kala-annoksen lintuliemeen. Miehet eivät ainoatakaan kertaa valittaneet ruoasta, niin hävyttömiä, kuin nuo kaksi viimeksi tullutta muuten olivatkin.
Päästyäni aamutoimistani vapaaksi oli yksinäisyyden tunne, joka minulle edellisenä iltana teki elämän niin raskaaksi, kokonaan hävinnyt. Tunsin, ettei vanginvartijatoimeni ehkä tulekaan niin ikäväksi, kuin olin ensin kuvitellut. Ukkossade oli yöllä virvoittanut nääntyvää nurmikkoa, aurinko paistoi nyt pilvettömältä taivaalta. Ikävä oli unohtunut, ja elämä oli kuin silkkiä.
Nyt oli aika tullut kirjoituspöytälaatikon salaisuuden päivänvaloon saattamiseksi.
Avasin laatikon, jonka avainsana oli minulle nyt tuttu. Laatikossa oli, kuten olin toivonutkin, melkoisen iso, täyteen kirjoitettu vihko. Kirjoitus, joka oli ruotsinkielinen, oli tehty vanhanaikaisilla kirjaimilla, joita vielä seitsemännentoista sataluvun loppupuolella paljon käytettiin ja jotka siihen tottumattomalle ovat hyvin vaikeasti luettavia. Se oli ilmeisesti »Latvasaaren kuninkaan» kirjoittama. Ryhdyin heti lukemaan.
* * * * *
»Nimeni on Pytagoras Stålhahne. Olen syntynyt uudenvuodenpäivänä v. 1740. Isälläni, joka oli matematiikan professori Tarton yliopistossa, oli tapana sanoa, että kun hänen varansa myönsivät hänet antamaan minulle vain yhden ristimänimen, antoi hän minulle sen, mikä oli hänen mielestään arvokkain. Luonnonlahjani ja kasvatukseni ohjasivat minut jo aikaisin joko tiedemiehen tai soturin uralle. Suoritettuani akateemiset tutkintoni astuin Ruotsin kuninkaan palvelukseen[1] tykistöinsinöörinä ja onnistuin jo nuorena saamaan niin suuren luottamuksen, että muutamain silloin rakennettujen sotalaivain tykistö tehtiin minun kokeilujeni ja tekemieni mallien ja piirustusten mukaan. Palvelukseni maksettiin hyvin, ja kolmikymmenvuotiaana pääsin jo tekemään ulkomaanmatkan, mikä tosin ei antanut minulle toivottua vastausta siihen kysymykseen, jonka tähden sen olin tehnyt. Mutta sen sijaan se antoi minulle ystävän, joka enemmän kuin kolme vuosikymmentä on uskollisesti minua auttanut ja jonka avutta se tehtävä, johon olen elämäni parhaimmat voimani uhrannut, olisi jäänyt ainaiseksi minulta suorittamatta. Ehkä olisi siinä tapauksessa joku muu ihminen minua onnellisempana sen suorittanut. Ikuisesti ei olisi voinut tämä tehtävä suorittamatta jäädä. Se on siksi ihmiskunnalle liian tärkeä.
[1] Moni liivinmaalainen siirtyi vielä siihen aikaan Ruotsiin.
Isaac Newtonin pani putoava omena ajattelemaan syytä siihen ilmiöön, jota nimitämme painovoimaksi ja joka on syynä kappalten painoon. Hän julkilausui sen lain, joka ohjaa kappalten välillä olevaa ns. vetovoimaa.