Ole nyt, Veli hyvä, niin kiltti, että niin pian kuin mahdollista annat minun tietää, otatko määräyksen vastaan vai aiotko tehdä valituksen; sillä kun toimeen olisi astuttava niin pian kuin suinkin, tahtoisin heti ryhtyä valmistuksiin, ja harras toivoni olisi saada juuri sinut apumiehekseni tässä paikkakunnallemme niin perin tärkeässä asiassa.
Uskollinen setäsi.
Kirje ei ollut aivan loppuun luettu, ennenkuin mieleeni johtuivat ymmärtäväisen Pietarin sanat »Hirvenhiihtäjistä»:
»…juuri nyt aikees luontuu, käy kuin juusto se kaavaan uurtoja myöten.»
Olin kehoituksesta ottanut kootakseni yliopiston kokoelmia varten lintujen sekä muitten eläinten nahkoja ja olin tämän tähden ajatellut kesäksi hankkia asunnon jostakin syrjäisestä metsäkylästä, josta päin lähtisin pitemmille ja lyhyemmille metsästysretkille. Asianomainen professori oli minulle hankkinut, paitsi ehdottomasti tarpeellista lupaa ampua rauhoitetullakin ajalla riistaa, kaikki välttämättömät säilyttämisainekset sekä muut toimeen tarvittavat kojeet. Jos siis setä katsoisi käyvän päinsä yhdistää yliopiston määräämän tehtävän hänen omaan määräykseensä, oli kaikki hyvin. Päinvastaisessa tapauksessa tulisi hän varmaan muitta mutkitta vapauttamaan minut omasta määräyksestään.
Kello 6 aamulla kolmantena päivänä tämän jälkeen koputin hiljaa sedän oveen. »Sisään!» kuului ankara ääni. Setä ei koskaan ollessaan itse kotona pitänyt kamarinsa enempää kuin porstuankaan ovea lukittuna. Astuin siis muitta mutkitta huoneeseen, jossa setä paraikaa joi aamukahviansa vuoteessa, kuten siihen aikaan oli tapana. Sanoin: »Hyvää huomenta», johon setä vastasi: »Jumal' antakoon. Istu penkille.» Heti minun jälkeeni tuli sedän renki, jo mainittu Vilhelm Janhunen, sanomaan hyvää huomenta ja pyytämään »päiväkäskyänsä» saaden saman vastauksen ja saman käskyn kuin minäkin.
Ville, hyvä ystäväni ja riitaveljeni, oli noita Pohjanmaalta Karjalaan muuttaneita miehiä, jotka sydän-Karjalassakin puheessaan ja tavoissaan pysyivät pohjalaisina. Hän oli palvellut Suomen kaartissa kymmenen vuotta ja sedän renkinä kaksikymmentä vuotta, oli jo ikämies, mutta vielä täysissä voimissa. Itse hän ei tahtonut puhua voimistaan, mutta setä väitti, ettei ainakaan Riitalammilla ollut sitä miestä, joka olisi Villen kumoon pannut — eikä naapuripitäjissä myöskään. Puhui ja vastasi isännälleen mieluimmin sotilaan tavalla. Riitalammin ja naapuripitäjien metsiä, järviä, jokia ja vuoria ei tuntenut kukaan niinkuin hän, sillä hän oli pienestä pojannalkista kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa elättänyt itsensä yksinomaan metsästämällä ja kalastamalla. Riitalammin roistojoukon jäljillepääsyasiassa luotti setä täydellisesti Villen metsästäjänvainuun. Ja tämä luottamus Villeen ei pettänyt.
Ville ja minä olimme sinutelleet toisiamme siitä asti, kun olin ratsastanut hajareisin Villen jalkapöydällä. Tämä hyvä suhde jatkui, kun Ville minulle opetti »nahkapoikain äksiisiä» ja myös ylioppilaaksi tultuani, sillä Ville ei pitänyt piimälakkeja kovin korkeina herroina. Nyt hän kuitenkin puoleksi arastellen kysyi minulta, oliko maisteri kuinkakin korkea herra. Selitin hänelle, että Ruotsissa sinuttelee talonpoikainen mies itse kuningastakin. Tämä ei ollut toki Villen mielestä sopivaa, sillä, arveli hän, kunnia sille, jolle kunnia tulee, ja kuningas on hänkin virkamies. Ville itse ei ollut mikään tavallinen renki vain, vaan hän oli myös pitäjän nimismiehen apulainen, eivätkä häntä isäntämiehetkään tavallisesti sinutelleet saatikka sitten tavalliset moukat. Enempää ei asiasta puhuttu, — Ville jo ymmärsi yskän ja tiesi, että välit pysytetään entisellään.
Setä oli kahvinsa juonut ja puki paraikaa päällensä. Meillekin tuotiin kahvia sedän huoneeseen, mikä Villen mielestä ennusti jotain tähdellisempää.
Setä ei ollut vielä mitään virkkanut. Nyt hän kääntyi minuun ja sanoi äänellä, jonka piti muka olla tyytymätön: