RAJAVIIVALLA.
Halki korven kuolonjylhän kulkee milloin kääntein jyrkin, milloin kolkoin kohtilinjoin juonne syltä, kahta laaja — raja Suomen ja Venäjän.
Hiihtää mies hikisin otsin, rinnoin huuruvin, avoimin, hiihtää taakse katsomatta — laukku suuri hartioilla.
Lapin urho, Vienan veikko. Joutuu korpijuontehelle — seisahtavi, hengähtävi, itseksensä äännähtävi:
Pelastettu: eipä tänne yllä valta vallesmannin, säilyy laukku, säilyy henki!
Laskee laukun vierehensä, istuu kannolle isolle, henkii ilmaa helpotuksen.
— — —
Saanut on sanomalehden palan pienen polvellensa: siihen silmä, siitä aatos Suomen pitkille pihoille.
Siellä pellot kuin ulapat, talot kuin pajarin-linnat; siellä tiet salokylihin, korpehenkin postinkulku; siellä kirjat, siellä koulut, valo maassa vallitsevi.
Mutta muistuu matkan suunta. Ah, on Viena armahainen! Siellä suot on laihojani, korvenluolat linnojani, teitäni jälet jäniksen, postejani tuulen puuska, koivunkylki kirjanani, aarrevalkea valoni.