Mutta jos Aatu yön tultua toivoi nälkänsä unohtuvan, niin erehtyi hän suuresti. Sillä yöllä tuli tämmöistä: Hän oli, petos mielessä, asettuvinaan syömäsakkiin ja siinä muiden vuoroansa odottavien jonossa lähestyvinään sinipuseroista ruoan jakajaa sekä saavinaan tältä lihakokkareita vatinsa täydeltä. Hän oli kerran toisensa perästä uudistavinaan tätä temppua, niin että söi ainakin kymmenen vadillista. Mutta vihdoin neiti huomaa petoksen ja rupeaa huutamaan: kapteeni! kapteeni! — Kapteeni tulee alas komentosillalta ja sysää Aatun mereen. Aatu saa kuitenkin kiinni jostakin roikkuvasta köydenpäästä ja ui perässä. Hän tahtoo huutaa kapteenille, että ottaisivat ruoan maksuksi hänen tupakkansa, joka riippuu kukkarossa hänen vuoteensa luona. Mutta joka kerta, kun hän avaa suutansa huutaaksensa, lyö suuri laine häntä vasten naamaa ja läkähyttää niin, ettei saa mitään äännetyksi. Nyt he alkavat tangoilla ja pitkillä riuvuilla työnnellä häntä eroon laivasta. He saavatkin hänen kätensä kolhituksi irti köydestä, mutta hän tarttuu heidän omiin riukuihinsa. Koko pitkän yön oli siinä sitä taistelua sekä aaltoja että riukuja vastaan.
Niin että Aatu herätessään ei tiennyt, oliko yö ollut juuri päivää parempi.
Uuden paastopäivän tultua oli meri ihanan tyyni. Suuret kaijat lentelivät laivan takana piirtäytyen taivaan tummaa sineä vasten. Ne laskeutuivat tuon tuostakin kilvoitellen mereen poimiakseen putoavia murusia, joita valkohelmaiset neidet viskelivät ensi luokan kannelta. Mutta lännen puolella, jonne korkea kokka viittasi, kuulsi taivas keltaisena, toivoisan helakkana. Ilakoiden rupesivat siirtolaiset aamiaiselle. Sinipuseroinen valkoliina neiti oli hyvällä tuulella ja kaatelipa tavallista runsaammin keitosta ja pudotteli tuon tuostakin liiemman lihakönttäleen kauhastaan lautasille, joita hänen eteensä työnnettiin. Kaukaisimmatkin myrskyn muistot olivat nyt jo tietymättömiin häipyneet. Elämä hymyili. Tulevaisuus ja Amerikka leikki siirtolaisten mielissä niinkuin meren siniset, kimaltelevat pikku laineet. Tuoreena tuulahteli ulapalta lievä aamutuuli.
Aatu seisoi ruuman ovella entistäkin kalpeampana. Siirtolaiset pitivät tungosta hänen edessään koettaen kukin ensimäiseksi kuroittaa vatinsa tarjoilijan eteen. Joku heistä tempasi äkkiä Aatua hihasta, niin että hän oli mennä nokilleen: Mitäs siinä seisot, tule syömään! Aatu säpsähti ja rupesi panemaan vastaan, mutta vierimäiset tulivat sen toisen avuksi ja yhdellä nykäyksellä hän vedettiin odottavien jonoon. Samassa myös tyhjä vati pistettiin hänen käteensä.
Ajatus ruoan läheisyydestä kouristi sydänalaa, mutta petoksen tunto saattoi koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Olikohan se neiti huomannut tämän tempun? Nyt tästä kohta toteutuu se yöllinen mellakka. Jos toteutuu, täytyy hänen vain muistaa kaupata tupakkakukkaro, ennenkuin hän veteen viskataan. Ja joka askelella, jonka Aatu tungoksessa lähestyi ruoan jakajata, pampatti hänen sydämensä yhä tuimemmin. Nyt ei ollut hänen edellään enää kuin kaksi ottajata. Aatun silmissä maailma musteni.
— Mies, katso eteesi ja pidä vatiasi paikallaan! — kuuli hän neiden sanovan, kun hän pää pois kääntyneenä oli sille vatinsa ojentanut. — Onko se mies sairas, kun käsi noin vapisee?
— Sairas se on, sanoivat toiset. — Katsomatta ylös Aatu tunsi, kuinka ruokaa pantiin hänen vatinsa täyteen ja kuinka jäljempänä tulija lykkäsi hänet tieltään eteenpäin. Nyt ei hän enää mitään ajatellut. Lihat höyrysivät hänen omasta vadistaan hänen nenäänsä, ja näkymättömän paikan löydettyään hän muutamalla hotkaisulla ahmaisi sisäänsä vadin sisällyksen.
Syötyään hän meni sisälle ja aikoi nukkua, mutta omatunto ei antanut rauhaa, vaati tunnustuksille. Ei hän ollut vielä eläessään mitään epärehellistä tekoa tehnyt. Ja mitä sanoo Parantainenkin, jos hän vankina Amerikkaan tuodaan! Ei, paras oli nyt kaupata tupakka pois ja maksaa koreasti tämä vääryydellä syöty ateria.
Puoli päivää heiteltyään itseään vuoteella Aatu nousi ja tunkeutui monien ahtaiden käytävien läpi konttorihytin eteen. Ovi oli kiinni. Hän avasi sen varovasti. Siellä istui kirjojen ääressä ankaran näköinen herra, lakissa kultaisia nauhoja ja napit myös kultaisia. Lieneekö ollut itse kapteeni? Tuo se juuri työnteli häntä yöllä riuvuilla eroon laivasta. Se katsahti Aatuun.
— Paljonkos se maksaa? — kysyi Aatu.