— Niinpä kyllä, sanoi ukko naurahtaen. Mutta eiköhän siitä tule muutos siellä toisessa elämässä, vai vieläköhän sielläkin Jumalata ja kerjäläisiä sinutellaan ja muita kutsutaan teiksi? Muutos taitaa tulla, vai mitä arvelet?
— Taitaa tulla, myönnytin minä, eikä sitä asiata enää jatkettu.
Viimeksi näytti hän Karhu-Pietarin aikuisia metsästysaseita. Niitä katsellessa johtui mieleen yhtäläisyys tämän ja toisen Amerikan valloittajan suhteen. Kumpaisessakin oli alkuasukkaansa, tässä karhut, toisessa ihmiset. Kumpainenkin valloittaja teki alkuasukkaille — samalla tavalla. Jäiköhän kumpaisellekin valloittajalle yhtä puhdas omatunto menettelystään?
(Tarinoita III.)
IHANIN MUISTELMANI.
Alotin nuoruudenikäni siinä varmassa ajatuksessa, etten koskaan tulisi tuntemaan iloa elämässä. Iloa jota vertaiseni ilona pitivät, en sellaiseksi tunnustanut, ja siksi päätin kulkea elämäni läpi ilman iloa. Vuosien kuluessa vakaantui tämä ajatus yhä enemmän. Näytti, kuin sallimus olisi määrännyt tieni kulkemaan murheen laakson läpi. Mutta sitten kahdenkymmenen iällä pilkisti valo minullekin. Ja tämä valon ilmestyminen oli niin valtava ja voimakas, kuin jos kaiken ikänsä pilvisäätä nähtyään yhtäkkiä ilmestyisi eteen selkeä kesäinen taivas. Vaikka siitä on aikaa kuusitoista vuotta, muistuu se usein mieleen varsinkin näin kesällä, valoisina öinä, sillä silloinkin oli kesä ja valoisa yö. Olin juuri edellisenä päivänä rohjennut pyytää ja saanut "maallisia" kirjoja luettavakseni. Kirjat olivat Kiven runot ja eräs ylioppilasten toimittama albumi. Minä luin ja luin ja sitä tehdessäni ikäänkuin siirryin toiseen maailmaan. Suuri tupa, jossa ei tällä kertaa ollut ketään muita, muuttui aivan satumaisen kauniiksi. Se kuvastui nyt runottarien asunnolta, joksi sen vihkivät kirjassa löytyvät säkeet:
Yö nyt on, ja hämyinen pirtti unelmoipi, sirkka uuninkorvalla tyytyväisnä soipi.
Sanat olivat niin erinomaisesti tunnelmaan soveltuvia, että ne ovat aina unohtumattomina minua seuranneet.
Vaikka yö oli kulunut yli puolen ja toinen päivä valkeni, niin ei ensinkään tuntunut unen rasitusta. Lukeminen sai tosin tällä kertaa jäädä, mutta jopa olikin aivoissa runoutta, jos muutakin. Ja nuo runouden antajat, kirjat, kuinka kauniilla ne näyttivät päältäpäinkin tuossa puhtaalla pöydällä kesäisen sunnuntai-aamun valjetessa! Niitä täytyi aina vähän väliä käsin kosketella ja käännellä lehtiä, tullakseen vakuutetuksi, että kaikki tuo ihanuus on vielä siellä.
Mutta ihanuus, joka nyt mieleni täytti, ei supistunut yksistään runouteen kirjoissa. Menin ikkunaan katsomaan, joko näkyisi aurinkoa. Ei näkynyt, vaan siihen sijaan näin jotain muuta, jota en ollut ennen nähnyt, vaikka se oli joka päivä silmieni edessä. Näin luonnon kauneuden. En elämässäni ole nähnyt taulua tai muuta näköalaa niin kaunista kuin nyt näin. Ikkunan edessä oli vihottava peltopala järveen pistävällä niemellä, jossa rannat kasvoivat kaikenlaisia lehtipuita. Puiden välitse näkyi peilikirkas järven pinta ja latvojen ylitse taloja ja niiden takaa mäkiä. Kaikki tämä oli kyllä ennestään tuttua, tunsinhan melkein jokaisen puun tuossa rantamalla. Mutta että se olisi kaunista, sen huomasin vasta ensi kerran elävästi. Olin luullut niiden saavan seisoa siinä joko huolimattomuudesta taikka huviksi herrasväelle, joilla yksin luulin olevan huvia puista. Mutta nyt nuo samat puut ihastuttivat minuakin, ne seisoivat siinä aivan kuin kaunistaakseen tätä runouden juhlayötä. Ja mihin vain silmäni sattui katsomaan, oli kaikkialla yhtä ihanaa. Ajatuksissa leijaili säkeitä aivan kuin valmistautuen laulamaan tämän kirkastuneen maailman kauneutta. Mutta kantele oli vielä virittämättä, liika uusi laululle. Soinnut, jotka pyrkivät ilmoille helähtelemään, olivat muiden kanteleen kaikua.