Mutta sitten myöhemmin, jonain itserakkaana hetkenä, tulin ilmaisseeksi muillekin nämä ajatukseni tulokset, ja silloin niiden salaperäinen viehätys väheni. Eikä tämä ollut ainoa tappio. Runotaimi alkoi surkastua, sen ensimäiset lehdet kuivuivat pois, eivätkä kohonneetkaan enää siinä muodossa.
Vähentyneekö myöskin tämän ihanimman muistoni ihanuus täten? En kumminkaan usko niin käyvän, sillä tuossahan siintää samaa Savonmaan vettä, ja rannoilla seisoo koivukko kesäisessä ihanuudessaan. Luulen sen voivan joka kesä muistuttaa, että runollisuutta ja iloa on maailmassa.
Missä on kauniimpaa kuin pohjolan kesäinen yö, jolloin aurinko lyhyeksi aikaa peittyy metsien taakse ja vihannoiva luonto seisoo tyynenä, autereen seppelöimänä!
Kehvo 27/6 98.
(Nuori Suomi VIII.)
LARIN KYÖSTI.
Oikea nimi Kyösti Larson. Synt. Hämeenlinnassa 5/6 1873. Ylioppilas 1895. Teoksia m.m.: Tän pojan kevätrallatuksia, Ajan käänteessä, Kulkurin lauluja, Kuisma ja Helinä, Tuhkimo ja kuninkaantytär (näyt.), Lemminkäinen (näyt.), Vuorivaeltaja, enimmät runokokoelmia.
KOTIUTUNUT.
Vankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja jokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa ei istunut muita kuin tutkintovankeja ja sellaisia, jotka olivat rikkoneet vankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä, niissä kävi joutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi koppiovien, joiden yläpuolella oli taulu merkittynä vangin nimellä, iällä ja rikoksella. Jos reiästä katsoi, näki ahtaan kopin, jonka puolen osan täytti rautasänky, verhona sillä harmaa siististi levitetty huopapeite, sängyn vieressä pöytä, pöydällä sinkkinen kupponen, raamattu tai joku muu hartauskirja. — — Mutta verstaassa lauloivat höylät ja sahat unohdusta hurjille hairahduksille, jotka pistivät ja polttivat rikoksellista rintaa öiseen aikaan, kun vanhassa linnassa oli hiljaista, kun yön pimeydestä kuului vain vieruskoppitoverien syvät huokaukset ja yksitoikkoiset vankilankellon lyönnit. — Mutta nyt olivat raskasmieliset unet kaukana, verstaassa ahertelivat ruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet tyynnyttävä työhiki otsalla.
Kehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi poljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä askeleita. — Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat rintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa linnan perältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin sikokarsinasta, sinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, sata sikaa syöksyi hirveällä melulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa, valtion kustannuksella elävää sikaa. Linnan rannasta kuului pesukurikoiden pauke, siellä naurelivat naiset ja heidän poskensa hohtivat siniruutuisen huivin keltaisen päärmin alta. Mutta linnan vanhalla rintavarustuksella kiersi elinkautisten naisvankien harmaa jono piirissä, ikäänkuin hautajaismenossa he siinä kulkivat raitista ilmaa hengittämässä, mutta missä vartijan silmä vältti, siinä he kujeilivat ja kuiskuttelivat salaista merkkikieltään.