Me astelemme ja puhelemme. Nyyrin silmäkivusta huolimatta on meidän mielialamme hauska, sen vaikuttaa ehkä raikas talvipäivä ja tunne lähenevästä joululomasta. Astellessa nousee mieleeni kysymys Nyyrin entisyydestä, nousee houkuttelevampana kuin milloinkaan ennen, ja kun kysymys on hetkisen pyörinyt mielessäni, lausun minä äkkiä:
— Miksi sinä käyttäydyit Helsingissä niin mokomasti?
Hän punehtuu, nauru katoaa hänen huuliltaan.
— Siihen oli kai erityisemmät syyt.
— Oli.
— Kerrohan ne minulle. Kenen tähden sinä tekeydyit pahantapaiseksi?
— Isän ja äidin vuoksi, etupäässä äidin. Minulla oli uusi äiti.
— Ovatko asiat niin? kysyin minä, joka olin lukenut huolimattomasti pojan mainekirjan, tärkeimmän paperin, joka olisi opastanut minut arvaamaan kaikki, mutta huolellisesti sen sijaan virheluettelot ja muut mitättömät paperit.
— Vai niin, vai sait sinä uuden äidin.
— Isä rupesi pitämään äidin puolta… Minä vaikenin ja koko puhelu olisi sammunut tähän, sillä Nyyri ei ollut ensimäinen poika, jonka elämän äitipuoli oli piloille manannut, mutta hän tokaisi odottamattani: