"Kun tulee aamu maanantain, Ma, kontin selkään sivaltain, Taas lähden korpeen koettamaan: Perheelle leipää hankkimaan.
Kun siellä päivän ottelen Kanss' kivien ja kantojen, Niin sieltä lähden levolle Ja tulen metsäpirtille.
Ma rupeen siellä ruoalle: Karheelle sekaleivälle; Ja lasken sitten levolle, Pehmeelle pehkuvuoteelle.
Mun soitanton' on lintujen Viserrys, humu honkien; Mun juoman' vesi lähtehen, Joihinka tyytyy sydämen'.
Se salonkini armas on, Eik' ole yöni levoton: Muut' iloa en kaipaa, en Ain' asti aamuun armaiseen.
Kun sitten kato kohtaapi Ja halla pellot polttaapi, Niin sydän silloin pakahtuu, Kun tyhjäks jääpi perheen suu.
Muut säädyt täyden aina saa, Mä sen, min milloinkin suo maa; Vaan täysi multa vaaditaan, Jos kohta kadon kovan saan."
Nuorukaisen noita värsyjä lausuessa tarkastelin vanhuksen kasvoja: ne vavahtelivat ehtimiseen, ja valottomat silmät muljahtelivat, ikäänkuin olisivat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö kyynelten lähteet kuivannut sama, joka niistä valonkin oli häikäissyt, sillä kyyneleitä ei näkynyt.
Mainittu runoelma olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut ukon hetkellistä surua, päinvastoin toi se sen uudestaan ukon sieluun täydessä valossa. Vaan nuorukainen ei sitä älynnyt varoa innossaan, sillä hänkin tunsi sen, kuinka syvästi runoelma koski heidän oloihinsa.
— "Mikä kirja se on, jossa se on räntättynä?" kysyi ukko pojaltansa.