— "Syöminen syömissäkin, vaan entäs kruunun rästit?" muistutti siihen toinen.
— "Entäs Tinkilän Erkki?" säesti kolmas.
— "Voi, voi! Minä en saakaan aviiseja", päivitteli Matti.
— "Leipää, leipää! Meillä on nälkä", huusivat lapset ja kämpivät ukon syliin.
— "Hyvä Jumala noita viattomia raukkoja! Mitä hekin vielä saanevat kärsiä?" sanoi ukko säälien lapsia ja hänen kasvonsa värähtelivät ja aaltoilivat suonenvedon tapaisesti.
— "Jumala on meidät hyljännyt", sanoi vanha mummo, tuskin kuultavasti.
— "Niin! Jumala on meidät hyljännyt; kaikki saa heittää siihen", sanoi ukko epätoivoissaan.
— "Vaikka kokee, eipä hylkää Herra", ehätti Matti siihen sanomaan. "Ettepä te, isä ja äiti, taas muistakaan Saarijärven Paavoa; eipä hänkään langennut epätoivoon, vaikka kyllä koki. Onpa taas toki tervaksia! Koetetaan vielä ponnistella; kyllä minä koen olla aviiseitta!"
— "Sinulla on, lapseni, luja mielenlaatu", sanoi ukko ja hymyili surullisesti.
Kun minun tarkoitukseni oli matkustaa, hankin minä itseni lähtöön. Sydämelliset jäähyväiset otettuani perheeltä sanoin minä Matille, häntä hyvästi jätellessäni, ettei hänen tarvitse olla "aviiseitta", kun vain nimittää, mitä hän mieluimmin haluaa, sillä minä tilaan ne hänelle, ja hänellä ei ole muuta tekemistä, kuin että noutaa ne aina pappilastaan. Matti tuosta niin ilostui, että hän hyppeli ja hykersi käsiänsä ja tarjousi heti minua saattamaan. Hänellä ei ollut aineellisia varoja aviisein saamiseksi, vaan hän antoi, mitä hänellä on: nuoruutensa voimia. Matista näytti nyt kaikki niin valoisalta ja lupaavalta, kuin ei ikinä olisi hallaa ollut, ja hän määräsi aviiseiksensa Oulun Viikko-Sanomat, joihin hän jo oli perehtynyt. Lähdimme siis matkaan. Opas olikin hyvin tarpeeseen, sillä sydänmaan polut olivat hyvin sekavia ja eksyttäviä. Hän lähti kanssani aina parin neljänneksen päähän. Koko taipaleen kuljimme hyvin verkalleen, sillä puhetta oli paljo. Puhelin hänelle valtiotalouden perustuksista, keinollisen heinänviljelyksen hyödystä ja kehoitin heitä hakemaan kruunulta lainaa likellä taloansa olevan, hallaa tuottavan suon viljelemiseen, johon annoin hänelle yleisiä neuvoja ja viittauksia; hän näytti ikäänkuin nielevän jokaisen sanan niistä kyllä vaillinaisista tiedoista, joita voin hänelle antaa. Kun matkan pää tuli Matille, istuimme vielä kauan mättäällä ja puhelimme. Sydämellisesti vielä kättä puristaen erkausimme me, ja Matti lähti kotiansa päin. Hän ei näyttänyt koko matkalla ollenkaan huomanneen, että maa oli vielä vahvassa kuurassa ja että matalimmat vesipaikat olivat jäässä ja rapakot roudassa. Niin kauan kuin näin, katsoin hänen peräänsä. "Jos, jos" ja "kukatiesi" pyörivät silloin mielessäni, ja lähdin yksin jatkamaan matkaani.