"Kuka niin ahne velkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa tämmöisellä kelillä?" kysyin.
"Rovasti", vastasi ukko lyhyeen.
"Rovasti! Teillä kai on paljokin hänelle velkaa?" sanoin kummastellen.
"Ei paljoa, menneenvuotiset saatavat vain", sanoi ukko huoaten.
"Menneenvuotiset saatavat vain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä odottamaan?"
"Kävinhän minä tuolla parikin kertaa."
"No, mitä hän sanoi?"
"Hän oli kauhean vihainen ja sanoi: 'te lurjukset, varastatte minulta', eikä armoa tullut, vaikka kyllä koetin sitä kyynel silmässä pyytää", sanoi ukko ja katsoa vilautti minua taaskin synkästi silmiin.
"Sen minä sanon että teillä on armoton rovasti. Olisipa hän saattanut vaaratta odottaa, niin kauan ainakin, kun keli olisi tullut paremmaksi", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä oikeastaan sanoin.
"Niin se olisi voinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen niin tyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne paremmin ymmärtää. Hänellä on kai raskas työ ja suuri edesvastaus meidän sieluistamme, ja sen vuoksi tarvitsee hänen kai saada kaikki saatavansa. Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en minä moiti rovastia, mutta minä en jaksa maksaa, vaikka sen niin mielelläni tekisin. Muutamat kyllä sanovat rovastin olevan tiukan otoillensa, mutta miten niin raskaan edesvastauksen alla rovasti eläisi, jos ei hän saisi saataviaan", arveli ukko viattomasti.