Vasemman käden hihansuulla hän pyyhkäisi poskeansa. Oikea käsi soitti uskollisesti Arditin valssia.
(Andante.)
MAILA TALVIO (MIKKOLA).
Syntynyt 17/10 1871 Hartolassa. Alkuperäinen nimi Winter. Naimisissa v:sta 1893 prof. J. J. Mikkolan kanssa. Julkaissut nimellä "Maila Talvio" m.m. Nähtyä ja tunnettua, Kansan seassa, Pimeänpirtin hävitys, Muuan äiti, Juha Joutsia, Louhilinna, näytelmän Eri teitä sekä elämäkerrallisen kuvauksen Juhana Ludvig Runeberg. Ahkera suomentaja.
LORENTSO JA FIDELIO.
Lorentso oli mustatukkainen italialainen positiivinsoittaja ja Fidelio oli kissankokoinen, ruskea marakatti.
Fidelio oli syntynyt keskellä valtamerta, suuressa kopassa. Laivamiehet olivat armahtaneet häntä, antaneet hänelle ruokaa ja pitäneet häntä leikkikalunaan. Mutta kun tultiin satamaan, ei kukaan enää tahtonut tunnustaa häntä omakseen, sillä silloin oli jokaisella omat puuhansa. Fidelion huomattiin olevan tiellä, ja muuan lämmittäjä, joka kerran oli ollut kompastumaisillaan Fidelioon, myi hänet viinalitran hinnasta Lorentsolle. Lorentso oli juuri silloin matkalla Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin.
Lorentso ompeli marakatillensa koltun tulipunaisesta kankaasta, ripusti sen kaulaan tiukusen, opetti elukan tanssimaan ja totutti sen, isäntänsä leveäröytäinen hattu kourassa, kulkemaan kerjäämässä ihmisiltä, jotka seisoa töllistelivät positiivin ympärillä. Lorentso se myöskin antoi marakatille nimen Fidelio, joka merkitsee "uskollinen", sillä siihen asti ei Fideliolla ollut mitään omaa nimeä ollut.
Heistä tuli hyvät ystävät, aina he olivat yhdessä. Milloin istui Fidelio positiivin päällä, kun Lorentso kantoi sitä selässään, ja katseli tyytyväisenä alas korkeudestaan. Milloin oli Fidelio pienessä pussissa, jonka Lorentso erityisesti ystäväänsä varten oli kiinnittänyt positiivin kantohihnaan. Sadeilmalla ei Fideliosta näkynyt kuin hiukkanen päätä, sillä silloin piili hän Lorentson povitaskussa. Fidelion kaulaan pantiin aina kaupungille lähtiessä punainen nauha, ja siitä talutti Lorentso Fidelioa.
Kun seisahduttiin talon eteen ja Lorentso nosti lakkiaan ikkunoita kohti, hyppäsi Fidelio maahan. Pian kokoontui heidän ympärilleen kansaa. Seisahtui joku mies katselemaan, tuli pari naista, mutta enimmäkseen tuli tyttöjä ja poikia, jotka ilakoiden seurasivat Fidelioa: hän hyppi nuuskiskellen pitkin pihaa niin kauas, kuin nuoraa yletti, ja pysähtyi välillä istumaan ja ojentamaan kätensä lapsia kohti, ikäänkuin sanoakseen: eikö teillä nyt ole mitään antamista? Lapset ymmärsivät marakatin äänettömän kielen, juoksivat sisään ja noutivat tuliaisia, mikä sokeripalan, mikä vehnäkorpun, mikä omenan. Mutta oli sellaisiakin lapsia, jotka tulivat takaapäin pistämään kepillä Fidelioa, tai potkimaan tai lyömään ja jotka sitten nauroivat pahasti, kun Fidelio parahti.