— Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettamaan pois kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa.
Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään, katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.
— Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.
— Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei…
— Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.
— Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa, mutta vähitellen, vähitellen.
Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen.
— No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia tilkkusia kuin meidän. — Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri siinä, se Matti — hän tarkoitti miestään — aina ollut sellainen lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään.
— Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.
— Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja. Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin: kerjää!