— Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. — Ei kasketta tule aikaan.
Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäisi tavattomalla kiivaudella.
— Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta, ja samaa olen minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä, koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan peltoja sillä välin. Ehkä tässä nyt toimeen tullaan.
— Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille. Minä kirnuan aikaiseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat tuliaisiksi.
Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin askareilleen.
(Nähtyä ja tunnettua.)
KYÖSTI WILKUNA.
Syntynyt 4/5 1879 Nivalassa, yliopp. 1903; toiminut kansakoulunopettajana ja sanomalehtimiesnä. Julkaissut m.m. Novelleja ja Yksin elämässä.
KESKEN JÄÄNYT.
Yhtä toivottoman tasaisena ja puhtaaksi nuoltuna levisi niitty niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoana vaihteluna olivat heinäladot, joita riitti joka suunnalle niin pitkälle kuin niittyäkin ja jotka heiniä täyteen ahdattuina ja ovet tiiviisti sulettuina muistuttivat täyteen syönyttä ja yltäkylläistä ihmistä, joka ynseästi hymyilee muiden puutteelle. Naiden seinät olivat syyssateissa muuttaneet harmaan värinsä melkein mustaksi, samoinkuin siellä täällä näkyvät aidatkin.