— Minkä näköinen se on? kysäisin häneltä.
— Aivan kuin vanha Rönkkös-vainaja, joka oli alasahan yövahtina viisikolmatta vuotta.
— Viisikolmatta vuotta! Onko saha niin vanha?
Mene pois, veikkonen! Johan se on satasen vuotta käydä helskyttänyt. Rönkkökin on ollut parikymmentä vuotta haudassa olevinaan ja vielä kuitenkin yöt sahassa kummittelee.
— Minkä näköinen se on?
— Vanha ukko, pitkä valkea parta, päässä suurilierinen huovikas, yllä pitkä sarkatakki, jalassa metrinpituiset virsut. Sellainen oli Rönkkös-vainaja, ja sellaisena hän joka yö neljännestä vailla kaksitoista ilmestyy sahan vesirattaan alta ja kävellä luuraa tarkastamassa joka paikan alasahassa.
— Mutta kuohuva koskihan se on vesirattaan alla… mitenkä se siellä…
— Höperö! Kyllä haltia voi koskessakin asua.
— Rönköksihän te sitä sanoitte.
— Haltia se on. Mutta kun se oli hyvä ystävä Rönkön kanssa, liikkuu se nyt Rönkön muodossa. Kun minä kuolen, ilmestyy se minun kaltaisenani uudelle yövartijalle.