Kuinka vinhasti pyörimmekään, katselin toki herkeämättä koskeen vesirattaan alle… ja… kauhistusta!… sieltä Rönkkö kohoaa… Parta, lakki, takki, kaikki ovat huurteessa, virsut natajavat jäisenä sen astuessa… Nyt se lähenee ratasta, jonka hartioilla pyörin, ojentaa kurttuisen kätensä ja ottaa minut turkin rintapieluksesta kiinni. Silloin seisahtuvat kaikki rattaat, koskikin taukoaa kuohumasta, mutta minua puistelee tuimasti luiseva ukko. Hampaani kalisevat vastakkain, ja joka nivel lotisee jäsenissäni… huu!
Ummistin silmäni, etten näkisi hirviön hampaita… aion kuolla sen kynsiin… Silloin saapuu sahaan koulunopettaja. Tunnen hänet käynnistä ja äänestä, vaikka en uskalla katsoa häneen. Hän tarttuu minuun ja ryöstää minut Rönkön kynsistä.
Uskallan avata silmäni. Hieron niitä käsilläni… kah!… Antikainen siinä onkin. Olen sahajauhopakalla pitkälläni. Valo tuikkaa himmeästi huurun läpi, rattaat pyöriä koluuttavat kuten ennenkin…
— Nouse jo! Kello on jo neljä. Uusi vahti tulee, minä menen maata. Käy sinäkin lämpöiseen pirttiin! sanoi Antikainen.
— Joko haltia meni?
— Se kävi ja käänsihe. Kun makasit, jäi se sinulta näkemättä.
— Kyllä minä sen näin.
— Vai niin. Luulin sinun maanneen koko ajan. Nousin, aloin astua. Oli niin kylmä, että leukani loukkua löivät.
* * * * *
Aamulla en jaksanut kohota vuoteeltani. Pääni oli kipeä ja rintaani poltteli…