Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan. Sillä melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana päivänä nähty tuo outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut ja mihin mennyt, sitä ei kukaan selvään osannut sanoa, sinne pohjoiseen, Junnulankylää kohti se vain oli painunut. Oli niitä, jotka väittivät, ettei se paljaassa vedessä ollut kulkenutkaan, vaan että sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja joku tiesi, että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki siunaamattomalla ruumisarkulla lykkien järven pohjasta kaksipäisellä hiilihangolla… Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun oli sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean savupilven keskessä kirjavalla kivellä istumassa ja savupilven päällä oli leijaillut sysimustia olentoja… Hyi! Kyllä tämän täytyi olla juuri se vanha kehno, helvetin herra ja kristikunnan vihamies, joka nyt oli lähtenyt taivaltamaan ennen niin rauhallisia vesiä. Ja sen kanssa ne olivat ukkosen kuurotkin ja myrskytkin niin äkkiä seudulle nousseet, niin että ihmisten oli vaikea vesillä liikkua eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle lähtemään, kun ei yöksikään missään tyyntynyt. "Jos se siitä vielä kohoaa maita kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun aikaväki on niityllä, koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään — niinkuin on kyllä sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun se kerran irrallaan liikuskelee!"…
Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet oikeata rauhaa, ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi ukoksi tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa tästä asiasta neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan kirkossa erityisiä rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan sitä rietasta henkeä, jonka oli nähty pelehtivän ja kompeilevan monen talon kohdalla ja joka peloitteli varsinkin vaimoväen pois niityiltä kesken kiireintä heinäntekoa, mikä muutenkin oli myöhästynyt…
— Ja sanohan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole oikea kulkija, joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä vesiä niinkuin mikähän hornan kuvatus ja johon ei korkeimmat kupaatkaan näy pystyvän, se kun yhtäläiseen huitoo ja huitoo kämmenillään ja aaltoja loihtii pois eistään.
— Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia kiskoessaan selkäänsä, ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin taivaltamaan kirkolle kolmisen peninkulmaa…
Ja tuli kirkolle Muijalan mökin mies ja vakavana asteli maantietä suoraan isoon pappilaan. Ja konttinsa pirtin porstuaan heitettyään ilmausi rovastin kamariin ja puheisiin rykäisihen:
— Hyvvää iltaa…
— Iltaa… mitäs olisi asiaa? kysyy rovasti totuttuun tapaansa, nostaen silmäkulmiaan virkapöytänsä takaa.
— Oisihan sitä vähä assieta, semmoista kahenkeskistä sanottavaa, jos rovasti joutaisi kuulemaan, lausui Muijalan mies, asetellen vanhaa hattuaan ovensuuhun tuolille ja odottaen, että rovasti käskisi häntä ensin istumaan.
Rovasti arvasi tässä olevan arempia perheasioita tai ikävämpiä siveysrikoksia tai jotain sentapaista, mitä joskus sydänmaillakin sattuu, ja meni sentähden panemaan sisäoven reikeliin, ettei ketään syrjäistä pääsisi kamariin.
— Istukaa… sanoi hän mennessään. Sitten hän palasi taas pöytänsä luo.