Siinä hän istuu. Litsin Jussi ja Töyssän Kustaa soittavat hikipäissä. Se soitto sulaa Aatun korvissa yhä ihmeellisemmäksi. Se valuu virtana hänen sielunsa uumeniin; se ei ole enää punaista eikä vaaleata, se muuttuu yhä keltaisemmaksi, se on ihan rentukkain keltaista kuorolaulua. Ja kun Aatu siinä istuu ja kuuntelee pöydän takana ja nojaa päätään seinään ja silmät ovat puoliummessa, tuntuu hänestä niin päiväpaisteiselta ja lämpimältä. Keltakukkainen ojanne laulaa. Luojan silmä katsoo häneen keltaisen kukan kuvusta niin lämpimästi ja rakkaasti. Hän on pieni paljasjalkainen poika, joka pitää häitä keltakutrisen, sammakonkukilla kruunatun Maijun kanssa. Hänen on niin suloinen olla. Ujosti painaa hän suutelon Maijun punahuulille — — — Maiju hymähtää ja valkeat hampaat hohtavat ja poskikuopat — — — keltakukat laulavat — — — Kultasilmä hymyilee — — — kuoppamäki on niin heleän vihantaa, vihannalla nurmella hän pyörii hurmaavassa vauhdissa, pyörii niin keveästi, liitelee kuin perho, lentelee sinne, lentelee tänne ja katselee yhä keltakukkaista kruunua. — — —
Mutta silloin syntyy rymäkkä ovella. Kuokkavieraat alkavat tappelun. Huutoa, parkunaa, kirouksia! Yksi lamppu putoaa lattiaan, sammuu, toisetkin sammuttaa ovesta tullut tuulenpuuska. Aatu hiipii kuin juopunut peräkamariin, saa oven kiinni, heittäytyy sänkyyn, jossa on korkea röykkiö vaatteita, ja nukkuu. — — —
Kultakutrinen Maiju, päässä keltakukkainen kruunu, ei jätä häntä yölläkään. Yhä se häntä silmiin katsoo. Keltainen sävelvirta valuu sieluun, ja unissaan hymähtelee sulhanen, hymähtelee vielä silloinkin, kun Miina-emäntä kynttilä kädessä tulee kamariin ja löytää vastaisen herransa uinumassa. — — —
Hän oli hiljentänyt poliisin avulla rymylin, haastattanut pahimmat pukarit oikeuteen ja tehnyt talossa rauhan. — — —
* * * * *
Aatu oli siis nyt isäntämies, ja yhä enemmän tuli hänen osaksensa yleistä luottamusta, ensin oman kylän kesken, sittemmin ulompaakin muiltakin kuntalaisilta. Valittiin ensin varajäseneksi kansakoulun johtokuntaan, sitten vakinaiseksi. Oli lautamiesehdokkaanakin ollut ja kunnallislautakunnan jäsenenä. Ja mikäs oli ollessa! Oli opetellut kirjoittamaankin ja hyvä sillä näkyi järjenjuoksu olevan. Ja muutenkin se Mäkelän Aatu sivistyi ja sievistyi. Ei ollut kuin ensimältä vain valkea puuvillahuivi kaulassa; sittemmin kun luottamusmiehenä rupesi olemaan, oli kovaksi silitetyt kalvosimet, kauluri ja oikea rusetti.
Mutta ei se Aatu milloinkaan oikein iloinen tainnut olla. Varsinkin keväällä, kun Mäkelän Ojaniitty oli keltaisten sammakonkukkien peitossa, oli Aatu niin kummallisen hiljainen ja totinen. Saattoi istua tuntikausia niittymäessä suurella kivellä ja katsella meheviä keltakukkia noron syrjässä. Ei häneltä silloin juuri kukaan puhetta saanut, niin oli hän mietteissään. Oli kuin "keltainen" laulu olisi ollut juuri alkamaisillaan, mutta juuri kun se oli alkaa, rupesi sellainen harmaa suhina korvissa kuulumaan, ettei sitä keltaista laulua voinut kuulla. — — —
* * * * *
Koko pitäjässä oli Korsun Maija tunnettu. Missä hän oli nuoruutensa oleskellut, — niin sitä ei oikein tiedetty. Kyytillä hän oli tuotu kaukaa toisesta maaherranläänistä; ja kyytin oli kunnallislautakunnan esimies saanut maksaa. Kun Maijalta kysyttiin, miten hänen oli asiansa, vastasi hän katkismuksen sanoilla: "yhdelle käy niinkuin toisellekin". Ilolan isäntä, jonka hoteissa Maijaa hoidettiin, oli hurskas mies ja kuljetti Maijaa melkein joka pyhä kirkossa. Suuri keltainen huivi hartioilla istui Maija ristiparvelle muiden naimattomien naisten kanssa ja keväällä oli hänellä aina sammakonkukkia nenäliinaan käärittynä mukanaan. Ja kun kirkosta oli palattu kotiin ja kirkkopäivällinen syöty, kävi Maija poimimaan niityn norosta sammakonkukkia, punoi niistä tuuhean seppeleen, laski sen päähänsä ja pyörähteli Ilolan pirtissä huimaavan nopeasti ympäri. Ohuiksi olivat jo käyneet kellertävät kutrit, poissa olivat poskilta kuopat, ruostuneet valkeat hampaat, sameriaiseksi käynyt silmä. Tuskin häntä enää tunsi siksi Maijuksi, joka ennen Aatun kanssa kuoppamäellä häitänsä piti.
Mutta Mäkelän Aatu hänet kyllä tunsi ja muisti. Hyvinkin muisti. Sillä se keltainen kruunu ja kruunun alla oleva pää oli kuin oralla poltettu hänen mieleensä. — — —