Astui eteenpäin tyhjään, pimeään kirkkoon, — rupesivat häämöttämään kuvaseinän kuvat ja näytti kuin joka jumala ja pyhämies olisi sormi pystyssä varottanut: elä, elä tule! — Vaan ei paha-aikeinen paljon sitäkään säikähtänyt.
Askelsi vain yhä edelleen. —
Yht'äkkiä ilmestyy hänen eteensä keskeltä pimeyden elävän miehen kasvot, kasvot kalvakat, ja kohtapa kohoo koko mieskin, pieni, vaivainen vanhus, kohoo kuin maan alta… kaihoisin katsein silmää häneen. Silloin järkähtää jännitetty ruumis, hätähuuto pääsee huulilta ja Romana on romahtaa polvilleen maahan…
— Uh, uh, ku… kuka? kysyy, vaikka jo huomaakin vanhuksen kylän kerjuumunkiksi.
— Minä se vain olen, vaivainen kulku-ukko, elä minua ensinkään pelkää. Näin vieno ääni pimeydessä, ja jatkaa: Tulin vain tänne, kun tiesin sinun tulevan tänä yönä tätä ryöstämään, tulin — pyysin vahti-ukolta avaimet — pelastamaan erästä säästölaatikkoa, johon olen itse ainoat pennini pannut ja johon ovat muutkin, armeliaat ihmiset, enimmät roponsa uhranneet. Tulin pelastamaan sitä laatikkoa, jonka rahoilla kerran rakennetaan luostari turvaksi niille, jotka ovat rosvo-Romanan käden kautta turvattomiksi ja orvoiksi tulleet … Ei mulla muuta… laatikko on jo tässä… elä minua ensinkään pelkää —, menen jo pois.
Tämän sanan kuultuaan jäykistyivät Romanan jäsenet, oudot humaukset alkoivat päässä käydä, ja hän jäi naulattuna paikoilleen seisomaan. Ei tiennyt mitä sanoa, ei osannut mitä tehdä… ja kylmä hiki hiihteli kaikkialla ruumiissa, jaloissa, päässä, selässä… Seisoi siinä kuin kivipatsas tai kirkon pilari, ei päässyt minnekään —, kunnes aamun valjetessa, vanhan vahti-ukon tullessa kirkkoon, havahti ja lähti kiireisesti juoksemaan — ensin alttariin päin, Täitten kirkon sivuille ja vihdoin ovelle… Oudot oli merkit miehessä silloin: silmät välkkyivät ja kädet huitoivat — ja kun ulos pääsi, niin hihkaisi ja lähti laukkaamaan korpeen päin.
* * * * *
Siitä asti on salon Romana käynyt munkin kaapussa ja kantanut kiviä Rairannan raunioon. Ei ole kukaan kuullut häneltä suorastaan, mitä hän tekee; vaan yksi ja toinen on sattunut salaa kuulemaan kuinka hän itsekseen sopottaa:
— Itse, itse aion tuon luostarin rakentaa, en muiden salli. Veden päälle sen rakennan, niinkuin on Valamokin. Sitten, kun saan sen valmiiksi, saavat siihen tulla kaikki köyhät ja orvot. Itse rupean iguumeniksi ja pidän rukouksia joka hetki heidän edestään. — Kunhan tässä nyt vain tulisi vankka perustus lasketuksi…
(Syystarinoita korvesta.)