— Vouvovvov — — uuuv — vouuuu — —
Hirveä jylähdys, maa roiskuu korkealle, puiden oksat rätisevät sirpaleista.
— Osaa se venäläinenkin. Oli niskaan nakata. — Meitäkö se nyt yrittää?
Tykistöä hakee ja noin päin honkia ampuu.
Iltamyöhään kotiin palattaessa saadaan tietoja kotimaasta, surullisia uutisia. Santarmit ovat kulkeneet perheissä, varsinkin niissä, joiden poikia on Saksassa, niin kerrotaan. Useita vangitsemisia on pantu toimeen, ja joitakuita perheitä on kokonaisuudessaan lähetetty Siperiaan.
Tietojen varmuutta saattaa kyllä epäillä, mutta raskaasti koskevat ne jääkäreihin. Kukin ajattelee omaisiaan, omaa kotiaan. Onko sekin hävitetty, vanhemmat, veljet, siskot matkalla Siperiaan? Kamala toivottomuus täyttää mielen. Viha pullistuu suonissa puristaen kädet nyrkkiin.
— Katalat, tulisivat meidän kimppuumme.
— Omaisillemme kostavat!
Ensi kerran tuntuu povessa koston halu hurjana, leppymättömänä pakoutuvan sydämeen. Hartioissa käy ilkeä värähtely, ne painavat, pakottavat. Se on voimattoman vihan ja tuskan tunne, jota ei kuvailla saata.
Seuraa levoton, valveilla vietetty yö. Hirsimajan seiniä pieksää kylmä sade. Tuuli vihisee, voihkii puiden latvoissa.
Pimeässä keskustelevat unettomat jääkärit illan ilkeistä uutisista. Vain enenevää vihaa synnyttävät suomalaisten rinnoissa nämä uudet vääryydenteot. Meidän asiamme siitä tulee yhä kansanomaisemmaksi. Mitä enemmän uhreja, sitä lähempänä vapaus.