Valitettavaa oli, että pataljoonan yhteydestä kotimaahan ei laisinkaan oltu pidetty huolta. Harvat pataljoonan jäsenistä saivat tietoja kotimaastaan. Siinä suhteessa elettiin toistaiseksi aivan kuin säkissä. Niissä harvoissa kirjeissä, joita salateitä pataljoonan miehistölle kotimaasta tuli, kuvailtiin kiihtynyttä mielialaa maassa ja yhä kasvavaa vastenmielisyyttä venäläisiä kohtaan. Niissä kehoitettiin:
— Tulkaa ja tuokaa meille aseita, vai eikö teissä miestä olekaan?
Nämä olivat pääajatukset, joita miehet koettivat saada selvitetyiksi usein sekavilla mielenpurkauksillaan. He eivät tietenkään osanneet lausua ajatuksiaan järjestelmällisesti ja loogillisesti, varsinkaan keskusteluissaan esimiestensä kanssa ja asiaa tutkittaessa, sillä preussilainen kuri ja räyskivän, huutavan esimiehen kysely saivat heidät kokonaan pois suunniltaan. He koettivat puhua, tehdä selväksi mielipiteitään, mutta he eivät löytäneet oikeita sanoja kun oli tarvis, ja mielenahdistuksessaan he ponnistelivat hiki otsalla saadakseen kiinni oikeasta langasta.
Nuoret aliupseerit tai joukkueenjohtajat taas — useat osaten huonosti sekä saksaa että suomea eivät kyenneet saksalaisille upseereille kääntämään eivätkä selittämään ydinajatusta heidän sanoistaan.
— Te olette kapinoitsijoita, teidät ammutaan!, ärjäistiin usein noille vakaville Pohjanmaan tai Karjalan ahavoittuneille miehille. Tulevat tapahtumat osoittivat, että näiden miesten vaatimukset olivat osaksi oikeutettuja.
Tunnustettakoon, että vaikka nämä aatteet olivat noiden politikoitsevien sotilasten parhaimmiston sydämellä, paljon huonojakin vaikutteita ilmeni tuona murrosaikana. Jotkut halusivat vain päästä taistelusta, olivat kyllästyneet, väsyneet kaikkeen. Jopa lausuttiin täälläkin nuo eräiden piirien kesken esiintyvät vaaralliset ajatukset: "Minulla ei oikeastaan ole isänmaata. Minä en välitä Suomesta sen enempää kuin muistakaan maista!"
Näihin lauseisiin tuli kuitenkin aina jyrkkä, tuikea vastaus, joka pakotti asianomaisen miettimään asiaa vielä kerran.
"Joka mies oli valmis vakuuttamaan, että hän Suomessa taistelee ryssien karkoittamiseksi koska tahansa. Onhan tällaisella erikoislaatuisella joukolla oikeus saada edes jonkun verran omakin mielipiteensä kuuluville. Olemmehan me toisessa asemassa kuin muut sotilaat — saksalaiset. Vapaajoukkona meidän velvollisuutemme on ajaa yksinomaan isänmaamme asiaa ja milloin saksalainen johto ei sitä tajua, on se heille selitettävä ja vaadittava siltä arvonantoa meidänkin mielipiteellemme." Nämä ajatukset ne risteilivät jääkärien aivoissa kuumeisena sekamelskana, purkautuivat vihaisina mielenilmauksina, katkerina syytöksinä ja tyytymättömyytenä.
Saksalaiset upseerit olivat aivan ymmällä, ällistyksissään. Majurin kerrotaan ihmetelleen: Hyvä Jumala! Minun kunnon poikani murisevat ja ovat tyytymättömiä. Miksi? Mitä syytä heillä on valitella?
Sitten tapahtui ajattelematon, arveluttava teko, joka pilasi asian lopullisesti ja johon epäilemättä väärinkäsitys oli syynä. Joukko tyytymättömiä meni komppanianjohtajan luo ilmoittamaan, että he eivät enää halua olla rintamalla, vaan vaativat eroa, ja uhkasivat kieltäytyä työstä. Tämä kaikin puolin paheksuttava, huono teko johtui kiihkon kuumuudesta, ajattelemattomuudesta, mikä seikka asian myöhäisempinä vaiheina selvisi suurimmalle osalle lakkolaisiakin.