Juna porhaltaa asemalle. Ovet tempaistaan auki, ihmistulva syöksähtää kylmään yöilmaan. Toiset pyrkivät vaunuihin sisälle. Saamme onneksi pikku osaston haltuumme ja odotamme myhäillen lähtöä.
Mutta kauan viipyy veturi vihellellen, valitellen, muutellen raiteelta toiselle, ja kärsimättömyys alkaa uudelleen vallata mielen.
— Mitä se nyt siinä pihisee koko ikänsä!
— Yskän lienee saanut kylmässä.
Vihdoin, vihdoinkin huojahtaa vaunu ja hyvän sysäyksen saatuamme kiidämme jälleen kevyesti eteenpäin.
Mutta samalla aukeaa ovi, ja juuri nuo epäilemämme henkilöt astuvat vaunuun asettuen aivan läheisyyteemme istumaan.
— Hepä täältä puuttuivatkin!
Tunnelma on kuin onkin särkynyt. Koetamme käytöksellämme suorastaan osoittaa noille tunkeilijoille, että haluamme pysyä heille mahdollisimman vieraina. Heidän katseensa, varsinkin tuon pitkätukkaisen, ovat, mikäli mahdollista, vielä epäystävällisemmät.
On myöhä yö. Sovittaudumme nukkumaan, mutta uni ei tule silmiin. Vain yleinen rasitus tuntuu sekä ruumiissa että sielussa. Ja joka kerta silmät ummistettuani olen tuntevinani tuon pitkätukkaisen matkakumppanimme synkät, vakoilevat katseet.
Juna kulkee perin hitaasti. Eräällä pikkuasemalla seisotaan taas pari tuntia. Sotilastarpeita kulettava juna kuuluu jääneen jonkun mäen alle ja meidän veturimme on täytynyt lähteä sitä auttamaan. Siten juna myöhästyy myöhästymistään. Harmaa talviaamu sarastaa. Taivaanranta on verenpunainen, ilmassa sumua. Pakkanen yhä kiihtyy. Savut nousevat kohtisuoraan korkeuteen. Jo katsellessaan ulos saa kylmänväristyksiä.