LÄHTÖKUUME JA MATKA
LÄTÖKUUMEESSA.
Marraskuun lumi, ensi lumi on satanut Rauman kaduille, satanut sankasti kinoksiksi kokoutuen. Miesmuistiin ei näin varhain ole rekikeliä Raumalla ollut ja pianhan sen täytyy sulaa jälleen, arvelevat vanhat kaupunkilaiset. Ei Raumalla ennen tammikuun loppua tule kunnon talvea.
Mutta rekikeli nyt vain on, hyvä onkin. Siitä ei pääse. Ja aivankuin tämän harvinaisen ilon huumaamina pyrkivät kaikki hevosen omistajat ajelulle. Kulkuset kilisevät, reet luisuvat huimaa vauhtia, kadunkulmissa singoten ja suhahtaen niin, että jalankulkija saa hengenhädässä hypätä polvenkorkuiseen kinokseen.
— Mokomatkin hurjat ajajat! ärähtää maalaiseukko seisoen avuttomana lumen keskellä.
— Tulkaa toki pois, se menee kengänvarsista sisälle, poika katse huolestuneena kehottelee.
— Kuka se siinä oikein ajoi?
— Upseeri ja sen rouva.
— Hyh, rouva vai, — hyh! murahtaa muori vihoissaan, kömpii kovalle lumelle ja jatkaa lynköttäen matkaansa poikaansa taluttaen.
Kaukana kiitää reessä turkinkaulukseensa kääriytyneenä nuori mustaviiksinen kaukaasialainen upseeri "donnansa" kera, jolla kasvot ovat valkean läpikuultavat, silmäkarvat hienosti kaartuvat ja katseessa tulinen säihky.