— Suu kiinni, ärjäsee aliupseeri, perusasennossa ei puhuta. Vain jos minä jotain kysyn, saatte vastata! Ja taas väännellään, käännellään ja väännellään.
Saapuu sitten luutnantti tai komppanian johtaja harjoitusta tarkastamaan. Ryhmänjohtaja virkaintoa osottaakseen yhä korottaa ääntänsä ja nahkapoika on senkin seitsemässä leikissä ja lipetissä.
— Tehkää käännökset niin että maa vinkuu ympärillä ja itse sen tehtyänne seisotte kainaloita myöten kuopassa! opettaja ylpeilee.
Paraatimarssi varsinkin tuntuu aluksi hullunkuriselta ja käy jäykästi. Koko miehen ruumis leukapieliä ja varpaan päitä myöten kangistuu kuin puupölkky. Vähitellen vasta marssi alkaa saada sulavuutta, siroutta.
Opettaja kulkee vieressä laskien hartaasti: Eins — zwei, eins — zwei! Lang — sam! Ru — hig! korostaen joka tavua. Rekryytti hikoilee ja jäykistää jalkojaan. Naaman ilme on liikuttavan harras ja syvämietteinen. Hän tuumii närkästyneenä:
— Vai pitää tässä vanhoilla päivillään vielä opetella kävelemäänkin?
Taitaisi olla paras heittää — —
Mutta yli kentän kuuluu aliupseerin jyrkkä ääni: — Ru—hig! Lang—sam!
Ei auta muu kuin astua juntata. Muuten saa kuulla tuon harmillisimman kaikista komennuksista:
— Zurück — marsch! maaarsch! Mitä, ettekö halua juosta? Tahdotteko ehkä jäädä muiden mentyä puoleksi tunniksi yksinänne äkseeraamaan!
Lepohetken tultua mies huokaa helpotuksesta, uskaltaa taas katsahtaa ympärilleen ja siellä kaukana hän näkee, miten tottuneet tyhmät kivääri olalla ylpeinä ja ryhdikkäinä marssivat tehden kaartoja kuin taideteoksia ikään, näkee ketjujen etenevän, pistinten paljastuvan ja aamuilmassa kajahtaa siellä täällä raikuva hurraahuuto, jonka kaiku yltympäri toistaa metsillä ja ylängöillä.