— Mennään tekemään uudet ja paremmat sopimukset, kuuluu jääkärijoukosta.
Kokonaisvaikutus Itä-Preussista on erittäin eloisa ja vilkas, aivan toinen, minkä kouluissa tavallisesti saa maantieteen tunneilla.
Seuraavana aamuna heräämme — Kuurinmaalla. On pilvinen päivä. Kummastellen katselemme ikkunasta uusia maisemia ja huokaus tunkeutuu rinnasta: — Venäjän vallan raukat rajamaat! On kuljettu rajan yli, kaikki on muuttunut. Laajat, silmänkantamattomat metsät peittävät maan. Pellot ovat viljelemättä, talot mustat, ränsistyneet. Kurjia autioita hökkeleitä siellä täällä.
Jokilaakso. Silta räjäytetty. Mustat palaneet jäännökset törröttävät
rannalla puoleksi vedessä. Piikkilangat repaleina, risuesteet murskana.
Rantatöyräällä on juoksuhautoja. Jokilaaksossa on käyty laaja taistelu.
Saksan sotavoimat ovat voittajina tunkeutuneet eteenpäin pyhään
Venäjään.
Asema livahtaa ohi. Sen rakennukset ovat raunioina, mustana poro- ja soraläjänä. Radan varrella näkyy räjähtäneitten granaattien kuoria ja sirpaleita. Kaidoilla kärryteillä harvoin näkyy laiha hevonen ja venäläiset nelipyöräiset vankkurit, valjaissa tuo tuttu, korkea vemmel. Rattaitten sisään kyyristyneenä istuu vanha vaimo. Hänen kasvonsa ovat ryppyiset, pelokkaat. Kavalat silmät pälyvät kulkijan harmaan villasaalin laskosten alta. Paljon kärsineen ihmisen kasvot, ensimäinen Kuurinmaalla näkemämme asukas, — alkuasukas, haluttaisi sanoa, häipyy näkyvistä. Nuo kasvot, tuo kurjuuden kuva painuu kauaksi mieleen.
Nyt vasta meille selviää sodan koko traagillisuus — selviää laajan luonnonrikkaan Kuurinmaan kohtalo. Iso-viha on käynyt Kuurinmaalla. Kaikki hävitetty, tyhjennetty, asukkaat karkotetut kylistä ja kaupungeista, kuljetetut Venäjän erämaihin kurjuuteen ja kuolemaan. Pelloilla tuolla on vielä mustia pilkkuja — kasakkain polttamien heinäsuovien jälkiä. Teiden varsilla on vieläkin rattaiden jäännöksiä, rikkinäisiä pöytiä, saaveja — pakolaisjoukon jälkeensä jättämää omaisuutta.
Kaameat kuvat täyttävät mielen. Tuossako on kuva isänmaamme kohtalosta. Käykö senkin noin, ennenkuin vainolainen on kotiseudultamme karkoitettu? Siinä on silmäimme edessä synkät jäljet kuuluisasta venäläisten sodankäyntitavasta — Suvorovin metoodista, jota venäläiset upseerit vieläkin rajamaissa käyttävät. Venäläiset! He ovat hyviä hävittämään, vahinko vain, että he ovat niin huonoja rakentamaan!
Mutta uusi polvi ja uudet ihmiset astuvat täälläkin entiskansan hylkäämille pelloille ja rakennuksille. Tuolla saksalaiset sotilaat niittävät heinää, perkaavat penkkejä. Hävitettyjen siltojen viereen tehdään uusi, puinen. Asemarakennukset kuin kasvavat maasta. Sähkölennätin, ja puhelinlankoja vedetään rautatielinjoja pitkin. Kuurinmaa on mainio viljelysmaa, oikea tulevaisuuden leipämaa. Saksan hallussa se pian antaa kaksinkertaisen sadon ja kerran kymmenkertaisen.
Metsiä, hökkeleitä, mustia, valtavia metsiä ja olkikattoisia taloja. Ratakiskot uppoavat yhtyen kaukaisuuteen. Puhelinlinjat ulisevat tuulessa. Yhä vieraammilta kaikuvat paikkojen nimet. Kymmeniä, satoja kilometrejä olemme kiitäneet ventovierasta maata. Tuntuu siltä kuin matkaisimme kotimaasta ääretönten etäisyyksien taa.
Asematalon seinällä riippuu suuri valkea taulu: - Ope-ra-ti-ons-ge-biet.