* * * * *
Ilta on tullut. Venäjän rintamalta kuuluu selvästi kaukaista torvisoittoa, säveltä ei erota. Haudataanko siellä kaatuneita vai innostutetaanko miehiä tuleviin taisteluihin, ehkä hyökkäyksiin, emme tiedä. Kerrotaan parin ylijuoksijan ilmoittaneen, että venäläiset luulevat rintamalla olevan rykmentin suomalaisia, mutta sitä vastaan onkin asetettu 4 venäläistä rykmenttiä. Majuri ei sano uskovansa heitä. Venäläisillä on kuulemma usein tapana lähettää ylijuoksijoita tuomaan vääriä tietoja aikeistaan. Näkyy kuitenkin selvästi, että jotain odotetaan. Lähetit kiiruhtavat edestakaisin. Kello 10 illalla ovat upseerit koossa ja hälyytysvalmius on määrätty komppanialle. Vallin reunassa tykistön tarkastustornissa seisoo tähystäjä. Käymme puheille.
— G'n'abend!
— G'n'abend, Kameraden!
— Mitä uutta kuuluu?
— Katsokaa tuonne, katsokaa! huutaa tykkimies. Suuri musta esine lentää suhisten taivaalle aivan ylitsemme.
Vaistomaisesti miehet kyykistyvät.
Naurun remakka puhkeaa, iloinen, hilpeä nauru.
Haikara lentää ylitsemme. Sen pesä on tuolla suon keskellä törröttävässä "apinan leipäpuussa". Aamulla ammuttaessa kertovat useat ilveilijät tähdänneensä tuota pesää, kun ei ollut muutakaan ammuttavaa, venäläisten varustuksilla kun ei näkynyt vilaustakaan.
Yöllä kätkeytyy suo raskaaseen sumuun. Nyt on venäläisillä erinomainen hetki hyökätä, jos haluavat. Pilvet sakenevat, tipahtelee suuria pisaroita. Alkaa rankkasade, joka kestää aamuun saakka.