Isä nykäisi suitsista ja hevonen lähti liikkeelle. Reino kääntyi katsomaan taaksepäin. Hän näki äitinsä seisovan surullisena tuvan ovella, suuri valkoinen liina kädessään. Sinne jäi Klemolan talo, hänen kotinsa, sinne sen harmaat navetat ja aitat, tallinparvi, sinne tienvieren kukkulan salaperäinen luola. Sinne jäivät huolettoman lapsuuden ilot, ajatteli Reino. Nyt alkaa huolien aika, työn vakava ajanjakso.
Hän ei aavistanut, että Jumala oli säästänyt ihmisen rikkaimmat ilot nuoruusvuosien osalle, joten ne Reinolla olivat vielä edessäpäin.
He ajoivat alas jokirannan ahdetta ja saapuivat sillalle. Jälleen käänsi Reino katseensa taaksepäin. Hän tahtoi vielä kerran nähdä Jokikylän.
Siellä se kohosi uljaampana ja kauniimpana kuin koskaan ennen. Syysauringon valossa kimaltelivat siellä kasteiset puutarhat, rakennusten seinät ja katot hohtivat monivivahteisina. Ruskea maantie juoksi siellä yhtä iloisena kuin konsanaan ennen tehden nopeita kiemuroita kaikkien noiden tuttujen paikkojen kautta Kalliomäen torpalle upoten siellä metsään. Se aivan kuin vilkutti hänelle sieltä ja täältä päivänpaisteiset tervehdyksensä.
Reinon silmistä oli pusertautua kyynelvirta. Hän ajatteli, että vaikka hän tulisi kuinka viisaaksi ja oppineeksi, Jokikylää hän ei hylkää koskaan. Aina se on oleva hänen oma kylänsä — hänen kotinsa. Klemolaa, tuota esi-isien raivaamaa tilaa, kenellekään hän ei sitä luovuta. Niin kauan kuin hänellä on terveet käsivarret, hän sitä viljelee. Siellä on hänen kotimaansa ja sitä hän ei petä.
Aurinko tuli jälleen esille suuren pilvenlongan aukeamasta ja kietoi kirkkaaseen sädeverkkoonsa laajan Jokikylän. Kaikki muu maailma oli Reinon mielestä sumuista ja hämärää. Jokikylä yksin oli kirkas ja valoisa — ihana kuin taivaan valtakunta.
Tuskin he olivat menneet Kukolan ohi, kun sieltä lähti liikkeelle samanlainen kuorma. Kukolan Antti lähti koulumatkalleen. Kukolan hevonen saavutti pian klemolalaiset, ja kun pojat pääsivät toistensa kanssa keskusteluun, parantui molempien mieliala jonkin verran, kuten aina tapahtuu, milloin arvaamatta kohtaamme onnettomuuskumppanin.
He alkoivat nyt katsella maisemia. Aluksi he pitivät tarkasti silmällä, miten kauan oman pitäjän kirkon suuri, kullattu risti loisti metsän reunan takaa. Kun se katosi, tuntui kuin kotiseutu olisi katkaissut kaikki siteet poiskiitäviin poikiinsa.
Suuret herraskartanot vilahtivat ohi komeine päärakennuksineen ja avarine viljelysmaineen, joilla oli paljon väkeä ja hevosia työssä. Sitten eräällä kummulla kohosi näkyviin Turun tuomiokirkon valtava torni, joka näkyi edelleen koko loppumatkan kuin kaukainen, korkea majakka, joka ohjaa merimiehen kulkua lakeilla ulapoilla. Yhä korkeammaksi ja mahtavammaksi se kohosi ja lopuksi kokonaan hallitsi maisemaa.
Erään aukean keskellä ajettaessa, missä pellot ulottuivat aina sinisen veden rantaan asti, Reino loi katseensa sivulleen ja ihan hätkähti hämmästyksestä. Kaukana taivaanrannalla välkkyi päivänpaisteessa valtava lumivalkoinen rakennus korkeine torneineen.