— Niin aina. Niin, mitä lienevät tehneet, puheli äiti ja jatkoi: — Kyllä sinut täytyy kouluun panna. Turkuun oikein lyseoon sinut pannaan syksyllä. Eihän tässä yksinkertainen ihminen jaksa enää kuunnellakaan kaikkia sinun kyselyjäsi. Kouluun sinut pannaan ja siellä saat selville vielä enemmänkin kuin jaksat kysyä. Mutta muistakin olla ahkera, että minä saan kerran nähdä sen päivän, jolloin meidän poika liperit kaulassa saarnaa oman pitäjän kirkossa.
Reino ei antautunut sen pitemmälle pohtimaan äitinsä tulevaisuuden suunnitelmia, 11-vuotiaan itsepintaisuudella hän jatkoi vain kyselyjään ja muutti aihetta keveästi kuin sanomalehden palstoilla.
— Äiti, menevätkö suuret rautaiset höyrylaivat joskus kallelleen?
— Menevät kaiketi ne joskus kallelleen, vastasi äiti koettaen pysyä kärsivällisenä.
— Milloin ne menevät kallelleen?
— Myrskyssä, myrskyssä ne menevät kallelleen.
— Mutta, väitteli poika, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt rautaisen höyrylaivan, joka oli kallellaan, vaikka ei ollutkaan myrsky.
Äiti vaikeni.
— Äiti! kysäisi Reino.
— No, mitä sinä taas tahdot?