Lehmä puolestaan ei aluksi huolinut pojista laisinkaan. Kun se puhisi, peräytyi vihollinen aina, ja milloin se sivulta tai takaapäin sai iskun, murtautui se ahdistajainsa ketjun läpi. Perunamaa alkoi jo olla sangen sekaisen näköinen, kun suutari itse tuli jokirannasta ja näki lehmänsä urhean kamppailun.
Hän karjaisi pojille ja kiiruhti lehmänsä apuun. Pojat, nähdessään selkäpuolensa uhatuksi, peräytyivät hyvässä järjestyksessä Pasaskan turviin, joka oli huutanut äänensä aivan käheäksi ja kykeni enää vain korisemaan epäselviä sanoja.
Suutari lähestyi nyt lehmäänsä:
— Seh Koevas! Kiltti Koevas, seh, seh! hän puheli mairittelevalla äänellä. Mutta Koevas katseli häntä synkein silmäyksin eikä ollut tuntevinaankaan.
— Häh! se näytti sanovan. — Mikä otus sinä olet? Tiedäpä, että minä olen suutari Lumperin Koevas ja syön nyt, kun sattui sopiva tilaisuus, vähäsen perunanvarsia.
— Koevas, seh, kiltti Koevas! mairitteli suutari, hiipien samalla lähemmäksi.
Koevas alkoi puhista ja heilautti vihaisesti häntäänsä.
Silloin suutari tarrasi kiinni sen sarviin, mutta samassa olikin hänellä toinen ääni kellossa. Ei siinä enää seisonutkaan mikään "kiltti Koevas". Suutarin ääni muuttui tylyksi, eikä hän enää laisinkaan valinnut sanojaan.
— Pahuksen nupipää! hän ärjäisi. — Kyllä minä opetan sinut sotkemaan vierasten perunamaita.
Ja vahvistukseksi näille sanoille antoi suutari nahkahihnallaan kipeän läimäyksen Koevaksen peräpakaroille, — läimäyksen sellaisen, että pojat Pasaskan ovenpielessä vaistomaisesti nytkäyttivät keskipaikkaansa, vieden nopeasti kätensä pohjoispuolensa turvaksi.