— Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah, ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!
Hän pani vahvan painon viimeiselle tavulle, kirkaisten sen joka kerta korkealle ja kimeästi. Hänen äänensä kuului sekä Jokikylään että Kukolaan, kun hän seisoi korkealla mäen törmällä ja lauloi:
— Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah, ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!
Hän oikein tunsi, että se koski asianomaisiin. Olihan siinä kaikki, niinkuin laulussa ainakin. Hän huusi yhä kovemmin pilkkarunoaan ja kirkaisi lopputavun yhä kimakammin.
Hänen vastustajansa seisoivat kuin puulla päähän lyötyinä vastapäisellä rantatörmällä. He olivat aivan ällistyksissään. Reinon ääni vain koveni. Hän huusi mahtavana kuin lukkari lehterillään heidän nimiään. Kyllä se koski heihin. Voi tavatonta, miten se heitä harmitti, varsinkin tuo kimeä lopputavu!
Ensin he huusivat Reinolle, että hän pitäisi suunsa kiinni, mutta mitäpä tämä enää välitti heidän huudoistaan. Kauempaa he eivät kestäneet, vaan luikkivat tiehensä kuin koirat, jotka ovat saaneet piiskaa. Ja yhä voitonvarmempana kajahti Jokikylän puoleiselta törmältä Reinon pilkkalaulu:
Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!
Pojat vetäytyivät vähitellen Kukolan portin taa tirkistäen aidan raosta maantielle ja kyllä he häpesivät. Laulu kuului Kukolaan saakka, siellä pelloilla rengit ja päivätyöläiset jo alkoivat kuunnella ja nauroivat pian täyttä kurkkua.
— Voi tuhannen tulimmaista! Jos siitä tulee yleinen pilkkalaulu koko pitäjässä, mitä sitten tehdään? tuumailivat Jaska ja Antti. Koko Kukolan ja Sairisten maine on silloin mennyttä. Kaikkialla heitä nauretaan.
Aikansa laulettuaan Reino jatkoi matkaansa Jokikylään, mutta laulamasta hän ei lakannut. Hän oli ylen sydämistynyt. Koko Jokikylän piti saada tietää asia. Ja kyllä hänen laulunsa siellä kuultiinkin. Ikkunat avattiin ja sieltä pisti ulos hymyileviä kasvoja, jotka täydelleen ymmärsivät tilanteen.