Heidän ohimentyään pojat olivat joka jäsen jännityksissä. Kuitenkin he vaikenivat ja miettivät kukin, miten pääsisi erilleen toisista pojista ja voisi huomaamatta pujahtaa kirkkoon sekä istuutua siellä sellaiseen paikkaan, mistä saattoi itse piilossa pysyen joskus vilkaista kalliomäkeläisten penkkiin.
Reino rupesi yht'äkkiä kamalasti haukottelemaan ja tuumaili:
— Tämä on hahhaa! hahhaa! tämä auringonpaiste niin, hahhaa, väsyttävää, että minä menen hahhaa — maata.
— Minun myöskin taitaa pitää lähteä. Meidän lampaannahkoja on karvarilla ja isä käski minun käydä katsomassa, joko ne pian valmistuvat, sanoi Anssu.
Reino lakkasi heti haukottelemasta luoden Anssuun epäluuloisen katseen. Karvarin asuntohan oli aivan jokitörmällä kirkkotien varrella. Jos Anssu meni sinne, katkaisi hän samalla Reinolta tien kirkkoon, vaikkakin silminnähtävää oli, että Anssu aikoi karvarin varjoon kätkeytyen livahtaa suoraa päätä kalliomäkeläisten perässä kirkkoon.
Silloin Vaito ällistytti poikia lausumalla hirvittävän uhkauksen:
— Minä lähden kirkkoon. — Hän, lyseolainen kun oli, piti Kalliomäen Elliä jo aivan omanaan ja arveli, etteivät tuollaiset pojannaskalit kuin Reino ja Anssu vielä ymmärtäneet tytöistä mitään. Epa taas oli hiljainen ja jörö luonteeltaan, ettei häntä tarvinnut ottaa lukuun.
— Meneks' sää kirkkoon? kirkaisivat pojat kuin yhdestä suusta.
— Menen, sanoi Vaito. — Minä vain käyn siellä, kyllä minä pian tulen takaisin. Isä käski tuomaan itselleen uuden virsikirjan.
— Kuule! Jos minä tulisin sinun kanssasi? Mentäisiin parvelle istumaan, ehdotti Reino.