Pojat valtasi pakokauhu. Lehterin portaat kolisivat heidän kompuroimisestaan. Epa, joka tuli viimeiseksi, laukkasi kolme porrasta kerrallaan. Monet kirkkoväestä kääntyivät paheksuvin ilmein katsomaan taakseen. Nyt he vihdoin näkivät Ellinkin hämmästystä kuvastavat kasvot, kun hän käänsi päänsä kirkon perälle päin hälinää kohti.
Onneksi alkoi virsi. Pojat punoittivat häpeästä. He toivoivat, että maa olisi niellyt heidät, mutta sitten he näkivät kirkon oven avoinna ja vaihtoivat edellisen toivomuksensa nopeasti uuteen paljon hauskempaan asiaan. He livahtivat ovesta kirkon porstuaan ja siitä ulos avaraan maailmaan. Ja kyllä he riemuitsivat. He olivat jälleen vapaat painajaisestaan, saivat liikutella jäseniään, aukoa leukojaan, potkia, tuuppia toisiaan, syljeskellä, väännellä niskojaan ja tehdä lukemattomia yhtä hauskoja asioita. Pahimmin oli Reinon laita, hän kun ei mitenkään tahtonut voida lakata nieleskelemästä, vaan vielä koko seuraavankin päivän vain kalmankalpeana kokoili sylkeä suuhunsa ja nieleskeli, kunnes yöllä näki sellaista unta, että hän putosi korkealta lehteriltä suoraan Saban kuningattaren jalkojen juureen ja huomasi, että tämän leijonankesyttäjien päämiehellä oli — Lumperin kasvot. Silloin Reino pelästyi niin kauheasti, että unohti joksikin aikaa koko nielemistaidon.
Kirkon porstuasta ulos astuessaankin pojat olivat niin kauhuissaan, että Anssu löi päänsä ovenpieleen, kun kirkonkello äkkiä kumahti korkealla heidän yläpuolellaan.
Väkeä alkoi vähitellen tulla ulos kirkon ovesta. Pojat liittyivät ensimmäisiin jokikyläläisiin. Kukolan ohi kuljettuaan he hypellen kuin nuoret, virmat varsat saapuivat jälleen Klemolan riihelle, missä he vanhan riihen salaperäisiin sokkeloihin katosivat näkymättömiin. Mutta nokisten hirsien raosta tirkisteli pian neljä uteliasta silmäparia seuraten Kalliomäen tytärten joustavia askeleita jokitörmältä kylätietä pitkin kauas Valkealan metsän laitaan asti, mihin maantie upposi heidän näkyvistään komeiden honkien keskeen.
KUN ANTIN MÖKILTÄ KUULUI KIMOTUS.
Kykäs peltoon ja kynttilä pöytään, sanoo sananparsi. Klemolan väentuvassa istuivat Reino, Vaito ja Kankareen Epa iltapuhdetta viettämässä ja kuuntelemassa vanhan Antin tarinoita. Iltaisin oli Antti joskus puhetuulella ja silloin hän harvakseen kertoili menneistä ajoista, jolloin hänkin oli huoleton kuin taivaan lintu, ja mitenkä sitten huolet alkoivat tulla ensin yksitellen putoillen kuin alkavan syyssateen pisarat ja sitten tiheämmin yhä, kunnes niihinkin lopulta tottui, niinkuin ihminen tottuu kaikkeen tässä maailmassa. Kun Antin sai puhetuulelle, oli häntä hauska kuunnella, sillä hän tiesi kaikki pitäjän vanhat asiat, tunsi kaikki nykyeläjät ja paljon menneen polven ihmisiä. Ja niin oli elämä täällä Jokikylässäkin ollut kuin ihmeellistä satua ajastajasta ajastaikaan. Antti kertoi Klemolankin suvun vaiheet kolmessa polvessa sikäli kuin hän tiesi asioista. Hän muisti papit ja lukkarit puolen vuosisadan ajalta, ja kaikista hän tiesi kaskuja toisen toistaan hauskempia. Kun hän kerran oli kertonut omasta elämästään vähäisen, sanoi Vaito hartaana:
— Ei ole elämä sitten enää Antille hymyillyt.
— Hm! sanoi Antti, hymyillyt… Ei ole, mutta sillon minä rupesin hymyilemään elämälle, eikä sekään sitten kauan jaksanut vastaan irvistellä. Ja siinä, pojat, siinä se konsti onkin, sillä kauan ei elämä hymyile kenellekään. Muistakaa se.
Mutta yhdestä asiasta Antti ei suostunut keskustelemaan, — vaimostaan ja torpastaan. Jos kuka tahallaan ja asioita udellakseen viittasi sinnepäin, silloin lopetti Antti paikalla juttunsa ja vaikeni kokonaan. Hän vetäisi suuren tupakkakukkaron housuntaskustaan, kaivoi sieltä jotakin mustaa, avasi suunsa selälleen ja heitti mällin ikeniinsä. Sitten hän sylkäisi ruskean laikan lattialle, sanoi olevan myöhäistä ja kömpi uunille.
Kesken juttelua tuli karjakko sisälle ja sytytti himmeän kattolampun. Silloin pojat huomasivat, että Antin otsassa ja poskessa oli punaisia naarmuja.