Sekös oli uutuus. Vain harva oli siihen aikaan kuullut saatikka nähnyt gramofonia. Kukolaan, joka aina kulki edistysrientojen etunenässä, oli ostettu tuo soittokone, jonka nyt piti antaa tahtia ja voimaa koko palokunnan askelille. Kukolan poikien rinta paisui ylpeydestä, kun tuo uutuus palokunnalle julistettiin. He katselivat salavihkaa, minkä vaikutuksen ilmoitus teki Jokikylän poikiin. Nämä taas seisoivat paikallaan rivistön perässä sekä hämmästyneinä että uteliaina. He olivat jo ennen kuulleet huhuja tuosta Kukolan uudesta soittokoneesta. Nyt he saivat nähdä sen ja kuulla sen valtavin sävelin täräyttävän reippaan marssin palokunnan astuessa Kukolan talon ohi rantaniitylle.
Ilmoitukset tehtyään Viilmanni yritti saada aikaan lähtökomennon. Hän koetti jäljitellä Rantalan ääntä ja ryhtiä ja ärjäisi:
— Lähretään — sit!!!
Viulut vingahtivat. Porin uljas marssi kajahti taas kerran vanhalla tenhovoimallaan ja palokunta lähti liikkeelle. Sen perässä seurasi pitkä rivi rattaita ja ruiskuja.
Kun lähestyttiin Kukolaa, kohosi jännitys korkeimmilleen.
— Viulumiehet hiljaa, huudettiin miesjoukosta, nyt ne panevat sen gramofonin soimaan.
Viulumiehet vaikenivat. Marssijat kurottivat kurkkujaan. Nyt sen pitäisi alkaa. Mahtaa se olla toista kuin tuo vaivainen viulun vingutus.
Kukolan kaikki ikkunat oli avattu ja niissä näkyi ihmisiä.
— Mikähän siinä on, etteivät ne jo ala soittaa? tuumaili päällikkö. Hän läheni jo arveluttavasti Kukolaa, oli korjannut rintaröyhelyksensä ja kohotti rintaansa sekä nenäänsä näyttääkseen, kuten hän arveli, kerrankin komean ja pulskan miehen Kukolan luo kokoontuneelle yleisölle. Vain tuota uljasta marssin säestystä vielä puuttui hänen joustaville askeleilleen. Sitten olisi vaikutus ollut täydellinen.
Pian oli koko palokunta sitä mieltä, että nyt jos milloinkaan oli aika antaa marssin kajahtaa. Kukolan pojat olivat aivan pää pyörällä.