— Kyllä se Rantala on poikaa! sanottiin.
— Hän onkin ollut sotaväessä.
— Kyllähän Rantala tietää, mitä komento merkitsee.
Tarkastajainkin täytyi antaa näistä ruiskuista parempi arvostelu kuin muista. Mutta kun he eivät tahtoneet loukata kauppiasta ja toiselta puolen olivat jo vähän kateellisia Rantalalle, tuli arvolauseeksi vain "tyydyttävä".
Kauppias oli suunniltaan.
— Tämähän on kamalaa, hän kuiskaili ympärillään seisoville, kun se rupeaa panemaan sotilaskomentoa voimaan palokunnassa, vapaaehtoisessa järjestössä. Eihän se mitenkään käy laatuun.
Tarkastus oli päättynyt. Mutta vielä kerran suurenivat maakauppiaan silmät hämmästyksestä. Yleisö ja palokuntalaiset alkoivat hajaantua mikä minnekin. Silloin kuului rannalta muutamia kireitä komentosanoja ja Jokikylän osasto marssi järjestetyin rivein sotilaallisen uhkeasti maantielle jatkaen matkaansa sillan yli kylään. Etumaisena kulki pitkä ja ryhdikäs osaston komentaja, Rantala, ja hän oli pyytänyt soittoniekkoja saattamaan osastoaan kylään saakka.
Yleisö antoi kunnioittavasti tilaa ja palokunnan varsinainen päällikkö, maakauppias, sai karvain mielin katsella, miten suuri osa yleisöä seurasi Jokikylän osastoa sillan toiselle puolen. Kaikkein uljain oli ryhti rivistön loppupäähän asetetuilla Jokikylän pojilla, jotka tiukoin, uhkaavin silmäyksin katselivat Kukolan ja kirkonkylän poikia ohimennessään ja miettivät keskenään, mikä ihme siinä oikein pitää olla, että Jokikylä aina on paras kaikista kylistä, olipa sitten homma mikä tahansa.
Maantiellä jatkui sitten kauan keskustelua miesten kesken siitä, mitä Rantala oli tarkoittanut esiintymisellään. Toiset nyt suoraan lausuivat ihailunsa hänen osastonsa järjestystä ja ryhdikkyyttä kohtaan. Mutta toiset arvelivat Rantalan vain pyrkivän palokunnan päälliköksi ja he alkoivat ylistää sitä erinomaista puhetta, minkä maakauppias taaskin oli pitänyt ilman papereita tai plakaatteja, ja heidän mielestään täytyi sellaisille "henkisille taidesaavutuksille" kuin puhetaito antaa aina suurempi arvo kuin kylmälle ja jäykälle sotilaskomennolle, joka ei muka laisinkaan sovellu Suomen syvämietteiselle, laulua ja soittoa rakastavalle salokansalle.
Kun siinä asiasta oli hetken kiistelty, avasi Törmälän Iisakki suunsa. Hän oli hevosteurastaja, hevoshuijari, luihunaamainen, tekohurskas äijänkänttyrä ja hän asetti nyt alahuulensa ylähuulen etupuolelle, väänteli vähäisen kapeita, tupakanpolttamia huuliaan, sylkäisi ja sanoi: