Kuin kerran aluss' aikojen
työ jatkuu jälleen luomisen.
Taas kaikuu: »Syämeen inehmon
iäinen valkeus tulkohon!»
Ja sydämiimme syttyy koi,
yön halki joka salamoi.
Heräämme valoon, elämään
kuin yötä ei ois ensinkään.
Ei hävitystä, kuolemaa; —
kaikk' ihmeellisen hohteen saa.
Kaikk' uppoo outoon valohon
kuin loistoss' syksyn auringon.