Se on poliisi. Se seisoo siinä edessä, ja muikistelee ankaran näköisenä viiksiänsä. Elina hyppää kiljaisten sivulle, mutta Pekka, joka tavallisesti kyllä osaa välttää poliisien likelle joutumista, nyt vain jupisee:
"Peijakasko tuon tolvanan nyt tähän viskasi!" Sitte Pekka jo kerkiää suuttua. Ja kovalla äänellä hän sanelee sydämensä kyllyydestä poliisille:
"Itse sinä lapsi olet ja tolvana, kun et anna ihmisten olla rauhassa.
Tuommoinen järjestyksenhälritsijä joutaisi hiiteen ja viralta pois.
Mene helvettiin tästä!"
"So-so, nuorimies" sopottaa poliisi sävyisästi. "Teidän molempien parastahan minä, tuota, ja järjestystä ylimalkaan, tuota niin —"
"Vai järjestystä!" kivahtaa Pekka. Mutta Elina riuhtoo jo hänen käsipuolessaan.
"Tule pois, Pekka", sanoo Elina. Ja poliisiin kääntyen lisää tyttö äidillisellä huolenpidolla; "Ei konstaapelin pidä suuttua. Se on niin kiivas tämä Pekka."
Pekka saattaa Elinan kotia. Heidän mielensä ovat omituisen herkässä vireessä kuin olisivat he soittokoneita, joita oudot voimat näppäilevät. Kadunkulmissa he pysähtyvät katselemaan taivaalle, jossa revontulet ovat kasvaneet yli koko taivaankuvun. Keskellä on kuin värikäs kruunu, ja siitä juoksevat valot ympäriinsä, hyppien ja sähisten.
Kaksi lasta revontulien alla, kaukana pohjoisessa.
VI
Veripunainen on esirippu takaseinällä, ja veripunaisella liinalla on verhottu puhujanpöytä sen edessä. Nuori mies, joka siellä pöydän takana on äänessä, näyttää vyötäröltään myöten vereen vajonneelta. Eli paremminkin näyttää siltä kuin olisi punaisessa seinässä poikittainen rako tai haava, josta mies on puskenut yläruumiinsa esille ja huutaa nyt jotain, joka on yhtä kuumaa kuin se aine, jossa hänen jalkansa kahlaavat ja yhtä hätäisesti ponnistelevaa kuin hänen yläruumiinsa tuskallinen kiemurtelu ylöspäin, pois sieltä punamerestä.