— Niinhän minä vavahtelen kuin nainen, hymähtää Pekka. — Niinkuin vanhojen mestarien tauluissa joku neitsyt, jolle enkeli ilmottaa suuren sanoman.
Mutta Pekka ei tälläkertaa ryhdy pilkkailemaan itseään hempeydestään. Pekka antautuu aavistuksilleen, joilla on pyhäinen vakavuus ja outo pelottavuus, niin että hän vaistomaisesti aistii maailmaa ympärillään kiihkeästi kuin sellaisen kukan tuoksua, joka pian on lakastuva. Hän hengittää syvään, hengittää kaikkea mitä aistit hänelle välittävät, ilmaa, aurinkoa, lumikenttiä, puitten huminaa, kaupunkia tuolla, etenkin sitä. Aurinko lämmittää jo selkää. Se on suloista, mutta sekään ei hälvennä omituista tuntoa että jotain on tapahtumaisillaan.
— Mitäs hulluja, sanoo Pekka huitaisten kädellään ja lähtien lykkimään eteenpäin.
Päästessään myötäleen liukuun muistaa hän edessä olevan vaarallisen jyrkänteen, jota ei käy laskeminen, vaan joka täytyy kiertää. Siinä se tuleekin jo eteen. Vauhti on pysäytettävä. Pekka ryhtyy katselemaan mäen tyveä, miten siitä puskee esiin kalteva kallionkuve, joka näyttää niin houkuttelevalta kuin naisen povi hohtavin lumihipiöin. Hiihtäjä naurahtaa mielikuvalleen, jonka odotuksen huuma on viskannut hänen eteensä kuin nuorelle sulhasmiehelle. Vaikka toisekseen hyvinhän se vertaus oikeastaan sopiikin, ne kun ovat päänmenopaikkoja molemmat, se niin, tämä näin.
Tällainen mäki, täältä katsoen se on aivan kuin tehty laskettavaksi. Tuo aitakin, joka muuten olisi poikkipuolin edessä, näyttää tälläkohtaa katkenneen tai nietostuneen lumen peittoon. Mutta juuri siinä harhanäyssä on tämän paikan vaarallisuus, sillä kallio putoaa tuolla edessä sylenkorkuisena pystysuorana seinämänä, peittäen silmältä aidan, joka kulkee siinä alla, lähellä kallioseinää. Kerran katseli Pekka pelloilta altapäin jyrkännettä, ja tuumipa silloin että olisi siinä parahiksi hyvä hyppyri, jos aita olisi poissa. Peltoaukealta on tuuli juoksuttanut paksut lumipatjat kallion alle, mutta jos hyppy menisi himpun verran vikaan eikä lennättäisikään puhtaasti aidan yli, niin silloin keikkuu pian jonkun seipään nenässä kuin kala vartaassa. Olisi ilkeätä nähdä elävä ihminen sillätavoin seivästettynä. Kyllä sietäisi tämä paikka hyvinkin varoitustaulun. Sattuupa vain joku tuhma pojanvintiö tästä hujauttamaan, niin selvä on. Sitte ehkä säikähtävät ja siirtävät edes aitaa hiukkasen.
Mutta hiihtäjää alkaa tälläkertaa kiihottaa se hyppyri. Kuka viitsisi kiertää ikävän mutkan ja kivuta aidan yli kun edessä on suora tie, pikku hyppy vain välillä, ja sitte yhtä luikua mäen vauhdilla edelleen peltosarkojen yli. — Hiihtäjä laskettelee, vauhtiaan pidätellen, jyrkänteen reunalle, valitsee aidasta paikan, jossa seipäät ovat kauvimpana toisistaan, peräytyy siitä takaisin ja tekee hyvän ladun niin ylös että vauhti on taattu. Siinä sen enempää surkeilematta hän iloisella varmuudella laskee mäen. Mutta juuri ennen hyppyä mäystin hipaisee lumen alla piileksivään oksantynkään, horjauttaen jalkaa senverran että ponnistus menee pilalle ja hyppy muuttuu putoamiseksi vinoon oikealle.
— Jahah, ajattelee hän, joka putoaa, siinä se nyt sitte oli. Saakelin aita! Mutta ihana on ilma, ja lumi kipunoi.
Muuta ei hän kerkiäkkään ajatella, kun kuuluu ilkeä rasahdus — seiväs repäisi paitani halki — toteaa hän hätäisesti, ja samassa käy kuin tulisen raudan pisto ruumiin läpi, silmät pimenevät tuskasta, ja korvissa alkaa kaikua suonenlyönnit räikeänä paukkeena kuin väkivasaran pauke. Jyskytys tihenee yhä, yltyen huumaavaksi pauhuksi, joka menee pian ohi. Tulee pilkkopimeä. Ja äänettömyys.
* * * * *
Pahoinvointiin ja merkilliseen tympeään avuttomuuden tuntoon herää joku ihminen. Janottaa. Tahtoisi kohottautua ja kurkottaa vettä yöpöydältä, mutta silloin vihlaisee vatsasta päähän ja jalkoihin asti, niinkuin olisi räjähtänyt sisällä, ja koko ruumis olisi menemäisillään rikki. Niin kipeätä tekee että vapisuttaa pitkän aikaa. Kaikki jäsenet ovat hellät ja raukeat. On hyvin kylmä. Silmät eivät näe mitään. Ei voi sanoa onko hyvin valoisa vai hyvin pimeä, sillä tosiaankaan ei näe mitään.