Tälläpuolen rakennusta ei näy mitään, mutta pihalta sensijaan kuuluu kirouksia ja hevosmiesten karjuntaa, niinkuin siellä olisi hyvin kiirettä. Pekka jättää silti varmuuden vuoksi pari miestä vahtiin tällekin puolelle, ennenkuin kiertää nurkan taitse pihalle. Siellä on kummallinen näytelmä, jota Pekka miehineen jää ihmeissään katsomaan, kenenkään heitä huomaamatta. He saavat hetkisen haukata ilmaa, juoksustaan hengästyneitä ja hikisiä kun ovat, — Kaikellaisia ajoneuvoja on pihamaa täynnä. Toisia jo mennä suoltaa portista ulos, toisia vielä lastataan. Kärryjä siinä on kaikellaisia, on lisänä yksi komea rekikin — mistä lie muualta tuotu, ei ole täkäläisiä. Pekka tajuaa edessään näkevänsä kaiketi jonkinlaisen ryöstökuormaston, joka nyt lopuksi tyhjentää hänenkin asumuksensa. Pihamaa on sotkettu aivan velliksi eli hyytelöksi, jota koristaa oljen ja heinän jätteet, lanta, tyhjät anjovispurkit, pullot, paperinpalat, rievut, ja monenkaltaiset inhimilliseen taloudenhoitoon kuuluvat tavarat, jotka lienee kuormista viskattu pois joko kevennystä varten tai antamaan tilaa uusille "hienommille", joita tästä talosta on löydetty. Kaikki talon ovet ammottavat sepposenselällään. Leveän paaraatirapun molemmat ovenpuoliskot ovat auki, ja edessä hurisee jo lähtövalmiina kaksi automobiilia. Komeakasvuinen nuorukainen heittää ovelta toiseen niistä ryijyn, silkkiliinoja, pieluksia, pöytähopeita ja mitä kaikkea lieneekään. Se on Artturi, se tietää kyllä valita. Sen mennessä takaisin sisään, loikkaa Pekka perässä. Pihalta kuuluu huuto "lahtarit tulevat", ja samassa silmänräpäyksessä niitä sanoja kiljutaan jo läpi koko rakennuksen. Sisältä ammutaan.

Mutta se on myöhäistä. Pekka on jo ehtinyt salin ovelle.

"Käpälät ylös!" karjaisee hän summassa, nähdessään tupakansavun läpi vilahtavan muutamia miehiä.

Ja käpälät nousevat. Huoneeseen tulee hiirenhiljaisuus. Toisista huoneista vain kuuluu melua ja huutoja. Jostain helähtää akkuna rikki, sitte kuuluu pari laukausta talon takapuolelta. — Hyvä on, tuumii Pekka, ei tästäkään apajasta niin vain mennä. Mutta nämä miehet tässä ovat Pekasta yhdentekeviä. Niitä on kolme, kaikki niin säikähtyneen näköisiä että ylösnostetut kädet tärisevät. Kaksi niistä on outoa, suuret punaiset nauharuusukkeet rintapielissä ja hatussa. Kolmas näkyy olevan suutari Jussila. Sillä on ryssän lakki päässä, ynnä lisäkoristuksena tästä salista anastetut punaiset pellinnyörit yli olan, ja suuret tupsut roikkuvat sivulla kuin hyvätkin kalunat. — Yhtäkkiä vilahtaa keittiönpuolisessa ovessa Artturin pää, joka katoaa taas heti. Muorin ääni kuuluu samalta suunnalta huutavan:

"Niitä on jo kyökin rapullakin. Artturi hoi, tule tänne."

Yksi Pekan miehistä on tullut mukana sisään. Hänelle jättää Pekka näitten päämiesten vartioinnin. Itse hän aikoo rientää keittiön puolelle, kun sotilas viittaa akkunanpieleen:

"Entäs tuo?"

Siellä näkyy olevan vielä yksi, joka ei olekkaan kohottanut käsiään. Se on nainen. Sehän on eräs Lahja! entinen hyvä tuttu, mutta nyt jonkun toisen maailman asukas. Hyvin kalpea on Lahja, aivan kuin joskus ennen, tällaisen samantapaisen paukkeen keskellä. Kyllä sen raukan osalle on tosiaan pauketta tullut vähän liikaakin. Sellaista on ollut Pekan anti hänelle. Mutta nythän siitä tulee loppu. Kuuluu enään etäältä heikosti muutamia laukauksia ja pitkiä hurraahuutoja. Kaikki on selvitetty sen maailman kanssa, ja ovi avattu toiseen, jonka kynnykseltä vielä näinikään näkee eräät tutut kasvot. Pekka nyökkää niinkuin sellainen, joka on matkalle lähdössä, kysyen sitte tyynesti:

"Mitäs rouva täällä tekee?"

"Pekka! Mitä sinä tarkotat? Luuletko että minä olisin —?" Lahja seisoo ryhdikkäänä ja silmät leimuten miehensä edessä.