Pekka kävelee puistokäytävää, ja katsahtaa hätääntynein silmin eteensä, kuin peläten että siellä näkyisi jotain, jota ei halua nähdä. — Tosiaan siinä on edessä näky, joka saa hänet jäykistymään, sillä hän ei kykene päättämään onko se hourekuva vai onko se totta. Niinkuin joissain katolisissa pyhimystauluissa on siinä nuori nainen, lapsi käsivarrellaan. Ja naisella on Lahjan ulkonäkö, mutta niin muuttuneena, kärsivänä ja laihana. Naisen kasvot ovat kipeästi pingottuneet, ja silmät tuijottavat Pekkaa.
Lahja se on, se puristaa rintaansa vasten kääröä, joka itkee. Tämä on siis totta, he ovat siinä, äiti ja lapsi. Taimi on Lahjan sylissä, ja Lahja katsoo noin —. Pelkääkö hän Pekkaa, joka äsken huusi; pois!
Miehen nyrkkiin puserretut kädet hervahtavat, ja hän alkaa vavista niin ankarasti että hampaat suussa kalisevat. Lahjan oikeassa kädessä on kukkavihko, joka nyt ojentuu lapsen yli Pekkaa kohti. Lahjankin käsi vapisee. Kukkavihko tulee aivan Pekan silmien eteen. Siinä on syreenejä, valkoisia ja sinipunervia; niitten tuoksu levitteleikse näkymättömänä aaltona, joka hulvahtaa Pekan kasvoille, pauhaa sieraimista sisään — täyttää rinnan. Sepä merkillistä — nyt Pekka muistaa että Lahjan ihosta on joskus puhjennut miedompana sama tuoksu, joskus, silloin kun he ovat olleet kaikkein läheisimmät.
Molemmin käsin aikoo Pekka tarttua kukkavihkoon, mutta vasen ei jaksakkaan vielä nousta, oikea vain. Sillä ottaa Pekka Lahjan ranteesta, ja upottaa kasvonsa kokonaan kukkiin, hengittäen niitten mukana jotain kadotettua ja takaisin saatua.
"Lahja, minun — lahjani. Tulitko sinä minun luokseni? Yhäkkö sinun luotonantisi on rajaton? — Se on liikaa."
"Ei mikään ole liikaa."
"Minä olen konkurssin tehnyt mies. Kaikki minussa on rikki. Minä voisin olla paha, hyvin paha. Siksi minä ajattelin jo — erota —"
Pitemmälle ei Pekka saa jatkaneeksi, sillä se sana, joka nyt jäi viimeiseksi, tekee ihmeitä. Samalla kun se on kuulunut, alkaa Lahja hervota, niinkuin suonet olisivat avatut ja veri vuotaisi hiljalleen kuiviin. Koskaan ei Pekka ole nähnyt sellaista kauhistavaa luhistumista. Ei sanaakaan Lahja sano, ei valita, mutta hän vaipuisi maahan ellei Pekka tarttuisi häneen kiinni ja taluttaisi penkille, joka onneksi on siinä kohdalla. Siihen Lahja lysähtää hervottomana selkä- ja käsinojan kulmaukseen, yhä lasta kannattaen, mutta niin voimattomasti että Pekan täytyy ottaa se häneltä, ennenkuin se putoaa, ja laskea se penkille — sillä Pekallakin on vain yksi kelvollinen käsi. Siinä he ovat nyt, he kolme, joitten pitäisi taasen alotella elämistä. Mutta Pekka näkyy heti ensitöikseen tehneen jotain törkeää, jota lienee hyvin vaikea korjata — päästi suustaan sanan, jota ei pitäisi terveellekkään sanoa, saati sitte kuumetaudin käsistä päässeelle, joka, itse tuskin vielä toipuneena, sydän rakkautta täynnä tulee tapaamaan miestään, tuoden kukkia, tuoden lapsen. — Mutta ei Pekka tarkottanut pahaa. Siksi hän ryhtyy selittämään, kertoo rehellisesti avuttomuudentunnostaan ja halustaan mennä pois — vaikkapa Amerikaan.
"Ja minäkö en saisikaan tulla mukaan?" kysyy Lahja hiljaa, melkein kuin itsekseen.
Siihen ei Pekka kykene sanomaan mitään. Häntä hävettää oma mitättömyytensä Lahjan tunteen rinnalla, joka on niin kiinteä ja ehdoton ettei sen antaumuksella näy olevan mitään rajaa — "ei mikään ole liikaa". Pekka havaitsee yhä selvemmästi olevansa silti jotain muuta kuin juurikatkein puu tai konkurssintehnyt mies. Onhan hänellä yhäti Lahja, muuttumattomana. Vaikka muuttuisi kaikki muu, niin Lahja ei muutu, se on huimaavan ihana totuus. Siinä tiedossa on Pekalle enemmän kuin kylliksi. — Mutta Lahja valittaa: