Kauppias ei joutanut enää vastaamaan vaan haali kokoon kaikki renkinsä ja pian oli sika kärryilläni.
— Pitääkö tämä nylkeä että nahan saatte? kysyin.
— Ei! sitä ei saa nylkeä, se täytyy haudata nahkoineen! huudahti kauppias ojentaessaan minulle viisimarkkasta ja isohkoa kääröä "Kokkolan-väärää".
Sanoin hyvästi, nostin oikein lakkiani ja läksin ajamaan.
— Haudatkaa nyt se vaan hyvin! kuulin vielä perääni huudettavan. Ja minä vastasin siihen oikein painolla että "kyllä", hiljensin ääntäni sekä lisäsin heille kuulumattomasti: minä hautaan sen oikein hyvin.
Kun minä sitten seuraavalla viikolla olin kaupungin torilla sianlihoja myömässä, sain ainakin kymmenelle ostajalle oikein vannomalla vakuuttaa ettei tämä sika suinkaan ollut "ruton-ampumiseen" kuollut, niinkuin kaikki ostajamatamit tiesivät kauppias Krankkenbergin sian kuolleen.
Eikä minun siinä valehdella tarvinnutkaan sillä olinhan itse sialle kuononpäälle "ruton-ampumisen" antanut.